Herrahissi kulki ylöspäin, katse alaspäin. Sormet sipaisivat kalapuikkoviiksiä, ja kansanedustajan suupieleen valui kuolaa. Mieleen ei mahtunut yhtään ajatusta, koska rinnat veivät kaiken huomion.

Pouilly Veivar tunsi itsensä käärmeenlumoajaksi, joka piti vallassaan vallankäyttäjää. Jotkut väittivät, että miehiä kiinnosti vain yksi asia, mutta putkiaivoihin mahtui mainiosti kaksi asiaa kerrallaan.

Merkkiääni ilmoitti ennen ovien aukeamista, että hissi oli kerroksen kohdalla. Käsilaukusta ilmestyi nenäliina, jolla Pouilly pyysi pyyhkimään suupielet.

Urpo Tyrnävä teki työtä käskettyä. Se oli järkevää, sillä käytävällä odotti televisiouutisten toimittaja kuvaajan kanssa.

Oma puolue istui hallituksessa, mutta Urpo oli ollut pimennossa koko vaalikauden. Siksi hän päätti tehdä sen, minkä jokainen julkisuuden kipeä rivikansanedustaja teki ennen vaaleja.

Urpo haukkui hallituksen ja sai oman hetkensä valokeilassa. Sitten hän palasi takaisin takarivin tahvoksi.

Pouilly jätti Urpon nauttimaan uransa huipusta. Selvitysmiehen piti olla viiden minuutin kuluttua suuren valiokunnan edessä. Siellä hän esittelisi työnsä lähtökohtia.

Vastaan käveli huonosti istuvia pukuja. Ne roikkuivat hartioiden päällä ja kiristivät keskivartalosta. Joukosta erottui räätälin valmistama puku ja vahalla viimeistellyt viikset.

Pouilly tervehti Jacquesia ja tiedusteli, mitä Supon mies teki Arkadianmäellä – työasioissa kenties? Jacques oli komennuksella, mutta enempää asiasta ei voisi kertoa.

En kai minä ole toimeksiantosi? kysyi Pouilly. Kunpa olisitkin, totesi Jacques.

Pouilly olisi jäänyt mielellään juttelemaan, mutta velvoitteet kutsuivat. Jacques ehdotti tapaamista myöhemmin kahvilassa. Eiköhän se onnistu, sanoi Pouilly.

Keinahtelevat askeleet kuljettivat neitoa eteenpäin. Jacques yritti mutta ei voinut olla katsomatta perään.