Ol niingon gotonas, julisti kyltti kasitien varressa. Siihen kohtaan ystävällisyys sitten päättyikin. Rauma oli sisäänpäin lämpenevä pikkukaupunki, joka vierasti tullista tulleita. Vain syntyperäiset pääsivät sisäpiireihin.

Ainikki Nuivanen painoi Saab 96:n jarrua, laittoi vilkun päälle ja kääntyi Kortelasta keskustaan vievälle tielle. Outoa kieltä mokeltavien alkuasukkaiden epäluulo ei häirinnyt Ainikkia, sillä tunne oli molemminpuolinen.

Nuorempi konstaapeli Nuivanen suoritti poliisin perustutkinnon työharjoittelua Rauman poliisilaitokselle.

Harjoittelun ajaksi Ainikki oli vuokrannut työsuhdeasunnon kaupungilta. Rapatun pienkerrostalon osoite oli Kanavakatu 16. Kun Ainikki pysäköi tyhjän tien varteen, ikkunat täyttyivät uteliaista katseista.

Toisen kerroksen ikkunoista näki liikennepuiston ja sen takana kaupungin ylpeyden, Rauman kanaalin viimeisen etapin Selkämereen. Toiselta rannalta oli purettu pois vanha vesilaitos, tyhjä tontti odotti hyödyllistä käyttöä. Horisontissa siinsivät Sinisaaren kaupunginosan elementtilaatikot.

Kanaalinrantaa reunusti poppelikuja ja puistonpenkkien helminauha. Ainikki ei ymmärtänyt, miksi paikalliset olivat ylpeitä kuraojasta, jonka vesi seisoi ja haisi.

Puliukot olivat kansoittaneet penkit, he siemailivat Sorbusta ja Gambinaa. Ammattilaiset tiesivät, että Alkon tuotteista juuri ne tarjosivat parhaan hyötysuhteen. Kanaali ja ahavoituneet miehet tulivat hyvin toimeen, kummallakaan ei ollut kiire mihinkään.

Ainikki lopetti nähtävyyksien ihailun ja poimi lattialta Länsi-Suomi -lehden. Nurkkapatriotismi ja urheilijat viihtyivät hyvin paikallislehden sivuilla. Ainikki ihmetteli, miksi kesälläkin piti kirjoittaa jääkiekosta – eikö se ole talvilaji? Kulttuurin käsittely oli jätetty ilmoituspalstalle, jossa poikakuoro etsi uusia laulajia.

Länskäri oli nopeasti luettu. Kai lehdykän avulla pysyi jotenkin ajan tasalla kaupungin asioista. Mikäli kiinnosti valtakunnan tai maailman uutiset, oli parempi kääntyä Helsingin Sanomien puoleen.

Ainikki oli opiskellut puolitoista vuotta Tampereen poliisikoulussa: järjestyksen ylläpito, joukkojen hallinta, pakko- ja voimakeinot. Sanat osuivat sydämeen ja saivat sen soimaan.  Käsiraudat olivat kuin kauniit korut, joilla pystyi hallitsemaan ja satuttamaan asiakkaita.

Kaikkea opittua sai nyt soveltaa käytäntöön. Ainoa huono puoli oli se, että sijoituspaikka oli tuppukylä, joka ei houkutellut kuin kolmea harhaanjohdettua turistia kesäisin.

Kello havahdutti ajatuksista, oli aika lähteä töihin. Ainikki pakkasi reppunsa ja lukitsi oven perässään.  Taloyhtiön pihaa saarsi orapihlaja-aita. Ainikki katsoi molempiin suuntiin ja ylitti Kanavakadun.

Samaa ei voi sanoa pyöräilijästä, joka singahti Seminaarinkadun yli kääntämättä päätään ja ilman suuntamerkkiä. Autoilija iski jarrut pohjaan, pappa jatkoi polkemistaan nyrkkiään heristäen.

Vaivaako raumalaisia pyöräilijöitä kuolemankaipuu? mietti Ainikki. Ihminen jää aina kakkoseksi, kun päälle tulee toista tuhatta kiloa rautaa.

Ainikki oli hankkinut asunnon läheltä työpaikkaa, koska hän käveli mielellään. Rauman poliisilaitos sijaitsi vajaan kilometrin päässä, Valtakadun varrella. Vastaantulijat tuijottivat vierasta niin kuin pikkupaikoissa on tapana. Isossa maailmassa samanlaisesta käytöksestä muurattiin silmät umpeen.

Poliisilaitos piti majaansa 1910-luvulla rakennetussa jugendtalossa keskuspuiston laidalla.

Ainikki käveli pääovesta sisään ja ilmoittautui päivystäjälle, joka ohjasi hänet naisten pukuhuoneeseen. Siellä harjoittelija voisi vaihtaa vaatteensa. Ohjaajana toimiva vanhempi konstaapeli noutaisi hänet aulasta. He voisivat käydä yhdessä lunastamassa varusteet varastolta.

Vanhempi konstaapeli Hans Myhlqvist asetteli suikan sopivasti vinoon ja ihasteli lopputulosta peilistä. Naiset olivat heikkoina univormupukuisiin, Hans oli poikkeus sääntöön. Pieni ja pätemisenhaluinen mies ei pärjännyt parisuhdemarkkinoilla. Harjoittelijat olivat kipeästi kaivattu resurssi poliisilaitoksilla. Myös Hans kaipaili harjoittelijoita, varsinkin naispuolisia.

Poliisikoulun pituusraja oli miehillä 175 senttiä, mutta Hans oli 160 senttiä pitkä. Hän oli aikanaan hakupapereissa valehdellut pituutensa ja läpäissyt tarkistusmittauksen jalkapohjiin liimattujen korkojen avulla. Ne oli pitänyt repiä pois ennen kuntotestiä.

Töissä Hans käytti buutseja, hän oli tämän kaupungin sheriffi.

Hiippari livahti ennen sovittua aikaa naisten pukuhuoneeseen. Ainikki oli ehtinyt riisua ja asetteli rintaliivit ja alushousut päällään siviilivaatteita pukukaappiinsa. Univormu odotti viikattuna penkillä.

Hans näki voimaharjoittelun pyöristämät pakarat, hengitys kiihtyi. Hän ei pystynyt hillitsemään itseään ja kävi kaksin käsin kiinni.

Ainikki kääntyi ympäri. Hän nappasi miehen sukukalleudet oikean nyrkkinsä sisään ja puristi. Päästä irti! kiekui Hans falsetissa.

Rauman poikakuorossa on sopraanon paikka auki, kertoi Ainikki. Äänenkorkeus ja pituus ovat kohdallaan. Kannattaa hakea.

Sovitaanko, että tämä on viimeinen kerta, kun fyysisesti kosketamme toisiamme? sanoi Ainikki.

Hansin mielestä se oli erinomainen ehdotus. Lauluhommat eivät kiinnostaneet.