Rauma-Repolan telakan porttivahti Reima Vihinen oli hämmentynyt. Viimeiset kaksikymmentä vuotta Reima oli todistanut, että konttoristi Sanelma Horiseva marssi portista ulos nenä pystyssä tervehtimättä.

Sanelma heilutti kättään kuin kauan kaivatulle ystävälle ja toivotti päälle hyviä viikonloppuja. Reima ei osannut toimia yllättävässä tilanteessa, vaikka oli ammattitutkinnon suorittanut turva-alan ammattilainen.

Sanelmalla oli hyvä syy hyvään tuuleensa: hän oli tavannut elämänsä miehen. Nainen oli kokenut kohtalokseen olla Kristuksen morsian maan päällä. Vanhapiika oli arkisempi kuvaus tästä elämäntyylistä.

Kyttääminen, tuomitseminen ja juoruaminen olivat olleet elämän tärkeintä sisältöä. Nyt Sanelma oli alkanut hieman ymmärtää haureuden harjoittajia. Itse asiassa oli aika mukava peuhata miehen kanssa lakanoissa. Siinä ei ollut mitään pahaa, sillä he olivat kihloissa. Sanelma piti sormusta vain kotioloissa, niin oli sovittu.

Sanelma nousi siveästi polkupyörän satulaan ja liittyi liikennevirtaan, joka kuljetti työväen pois satama-alueelta. Raumalla muutaman pyöräilijän ja parin auton yhteisajoa kutsuttiin ruuhkaksi. Sanelma polki kaupungin läpi kotiinsa Kukonkarinkadulle ja lukitsi pyöränsä pihatelineeseen.

Paritalon puolikas odotti emäntäänsä.

Sanelma kurkki vanhasta tottumuksesta naapurin ikkunasta sisään. Sielläkin oli tultu töistä kotiin ja laitettiin jauhelihakastiketta. Lapset olivat jättäneet lelunsa ympäri pihaa, siitä pitäisi huomauttaa perheenäidille. Sen saamaton mies ei ollut vieläkään leikannut pensasaitaa, vaikka oli luvannut niin toissapäivänä.

Kissat toivottivat Sanelman tervetulleeksi kotiin. Eteisessä ne kiehnäsivät emännän jaloissa, naukuivat ruokaa. Taidan olla aikamoinen kissa itsekin, ajatteli Sanelma ja punastui. Hän kävi keittiössä täyttämässä ruokakupit.

Sanelma vaihtoi harmaan lottapukunsa neonväriseen Club A by Torstai -verryttelyasuun, joka oli löytynyt Pyörä-Nurmen alennustangosta. Hän siirsi kulmanauhakansion työkassista selkäreppuun. Sanelma teki muutaman verryttelyliikkeen Radio Ramonan tahdissa ennen kuin lähti lenkille.

Sanelma viihtyi Kukonkarinkadulla. Sieltä oli sunnuntaisin lyhyt matka Pyhän Ristin kirkkoon, joka seisoi Raumanjoen partaalla. Kirkko oli aikanaan pystytetty fransiskaaniveljien luostarikirkoksi, mutta kruunu oli sosialisoinut katolisen kirkon varat uskonpuhdistuksessa. Luterilaiset olivat löytäneet tilalle uutta käyttöä, kun oma kirkko oli noussut savuna taivaaseen.

Sanelma ohitti kirkon ja jatkoi Raumanjoen vartta pitkin. Muinoin jokea pitkin oli purjehdittu Äyhönjärveen asti, mutta maankohoamisen vuoksi se oli kutistunut pahaiseksi puroksi. Nortamonkadulla joki vaihtoi nimensä kanaaliksi.

Mummot ruokkivat vedessä lipuvia sorsia, lapset kivittävät samoja luontokappaleita.

Sanelma hölkkäsi kanaalin rantaa Vähämaanpuistoon asti ja kääntyi sieltä kohti Sinisaaren kerrostaloja. Sinisaaren ja Rauma-Repolan paperitehtaiden väliin jäi metsikkö, jossa oli pururata kuntoilijoita varten.

Kyltissä luki Häpläntie. Ihme nimi – mitä se mahtaa tarkoittaa? pohti Sanelma. Hän juoksi kerrostalojen ohi ja kääntyi pururadalle vievälle hiekkatielle. Talolan työläisille rakennetut puutalot katselivat vierestä, kun neonvärinen verryttelyasu katosi metsään.

Sanelma noudatti ohjeita. Hän juoksi kilometrin mittaisen radan ympäri ja varmisti, ettei liikkeellä ollut muita. Sitten Sanelma pysähtyi radan perimmäisessä mutkassa. Hän poikkesi metsään ja piilotti repun kivenkoloon.

Kädet ja jalat tärisivät, vatsaa kipristi. Ihanan jännittävää, mietti Sanelma. Mies oli pyytänyt suorittamaan huippusalaisen tehtävän, josta ei saisi kertoa kenelläkään.

Sanelma odotti malttamattomana papin aamenta. Sen jälkeen pääsisi näyttämään miestä koko kaupungille ja vaientamaan puheet, ettei Horisevan likka kelpaa kenellekään.