Sukelluspallo 3/10

Sellutehtaan pöllähdys – mädäntyneen kananmunan ja virtsan hehkeä liitto – kirveli nenässä. Nuorempi konstaapeli Ainikki Nuivanen veivasi pelkääjän puolen ikkunan kiinni. Poliisiauto oli parkissa kauppatorilla Vanhan Rauman sydämessä.

Datsun 100A kurvasi toiveikkaana torille Samantha Foxin Touch Me -kehotuksen tahdissa. Vanhempi konstaapeli Hans Myhlqvist väläytti kerran sinivaloja. Naisten metsästykseen tuunattu Datsun ymmärsi yskän ja kaasutti tiehensä karvanopat heiluen. Kauppatorille ei saanut pysäköidä iltakymmenen jälkeen.

Vanhassa Raumassa tiet kulkivat niin kuin parhaiksi näkivät, myös tontit ilkkuivat ruutukaavalla. Vain pääväylät, Kauppakatu ja Kuninkaankatu kulkivat puutalokaupunginosan halki itä-länsisuunnassa. Pikkuliikkeet ja kahvilat olivat kokoontuneet pääkatujen varsille.

Paikalliset ajoivat mieluummin autolla kuin kävelivät Unescon maailmanperintökohteessa. Siksi jokaisen liikkeen edessä oli parkkipaikkoja, eikä kävelykatusuunnitelmista tullut koskaan mitään.

Kello viisi ihmiset katosivat ja liikkeet lukitsivat ovensa. Iltaisin mukulakiviä hallitsi katuralli.

Hans käynnisti poliisimaijan, kääntyi alas Kuninkaankadulle ja alkoi lasketella kohti Sypin korttelia. Se oli katurallin toinen pää, josta noustiin takaisin Kauppakatua torille. Kun parin korttelin sahaaminen alkoi kyllästyttää, parkkeerattiin torille tai heitettiin pidempi lenkki Suvitien kautta.

Sypin kortteli sijaitsi kaupungin keskipisteessä, uuden ja vanhan rajalla. Elementtitalot eivät kestäisi aikaa. Ne ränsistyivät nopeammin kuin vanhat puutalot, joita omistajat hinkkasivat ja puunasivat Museoviraston määräämässä tahdissa.

Kaupungin nuoret toivot kiersivät kävellen Sypin korttelia, jota kutsuttiin runtsaksi. Siellä pojille keimailtiin ja tytöille esitettiin kovista. Takatukat hulmusivat, permanentteja pöyhittiin, tupakka paloi. Epävarmuus peitettiin alkoholilla, uholla ja kovalla äänellä.

Konstaapelit kävivät kaatamassa alaikäisten juomat viemäriin ja rauhoittelivat tappelun rakentelijoita. Kaidalle tielle käännyttämisen he jättivät seurakunnan katupartiolle, se ei ollut valvovan viranomaisen tehtävä.

Jos nuorissa oli tulevaisuus, se näytti Ainikista tältä: ensiapu, putka, krapula, fritsuliina, keuhkosyöpä. Suurin osa tosin näytteli humalaisempaa kuin oikeasti oli. Kaverit pitivät pystyssä, mutta tasapainoaisti palautui, kun iskä tai äiskä nouti oman kullannuppunsa autolla kotiin nukkumaan.

Jahas, eiköhän pidetä ruokatauko, totesi Hans. Vatsan murina peittosi alleen poliisiradion äänet.

Poliisit noutivat usein yöpalansa Autogrilliltä, joka sijaitsi parin minuutin ajomatkan päässä keskustasta, Nortamonkadun ja Vuorikadun risteyksessä. Sieltä sai ruuan autoon, eikä tarvinnut kuunnella humalaisten sössötystä niin kuin Ykkösgrillillä Savilanpuistossa.

Autogrillin luukku loisti kulinaarisena majakkana, paistinrasvan haju levisi ympäristöön. Osa asiakkaista oli onnistunut laittamaan roskat roskakoriin, lokit nokkivat nakinpätkiä sinappisista paperikääröistä.

Grillinpitäjä Eine Happonen oli omien tuotteidensa mannekiini, jolla oli vaikeuksia mahtua sisään koppiinsa. Eine oli kääriytynyt parivuoteen lakanasta ommeltuun esiliinaan.  Päässä hänellä oli hiussuoja, josta hiki puski läpi. Tällä grillillä salaattikin paistettiin upporasvassa ja päälle ripoteltiin kourallinen suolaa.

Hans tilasi autoluukulta jättihampurilaisen ja ison kokiksen jäillä. Ainikilla ei ollut nälkä.

Hans ajoi yöpala sylissään parkkipaidalle. Ainikki sai hypätä aterian ajaksi ratin taakse. Hans nosti kokiksen kojelaudalle ja haukkaili hampurilaisesta suuria suupaloja. Valkoinen majoneesi levisi ympäri viiksiä ja suupieliä. Ainikki yritti painaa pois mieleensä nousevat mielikuvat.

Rattijuoppo Syväraumankadulla, ilmoitti päivystäjä poliisiradiossa. Ainikki ei vastannut kutsuun.

Mitä keltanokka odottaa? Hans ihmetteli. Hän käski harjoittelijaa painamaan kaasun pohjaan. Oletko varma? tiedusteli Ainikki. Oletko kuuro, häh? huusi Hans. Ainikki kuittasi kutsun ja käynnisti auton. Hän laittoi ykkösen silmään ja polkaisi kaasua. Poliisiauto ampaisi liikkeelle soran pöllytessä.

Kokismuki kojelaudalta kaatui Hansin syliin. Hans kirosi: mitä hittoa harjoittelija oikein touhuaa? Sitä mitä vanhempi konstaapeli käskee, ilmoitti Ainikki. Hans keräili jääpalat sylistään ja viskasi ne ikkunasta ulos hampurilaisen jämien kanssa. Hän yritti kuivata housujensa etumusta paperitukolla.

Poliisit tavoittivat Syväraumankatua koko leveydeltä ajelevan auton Kappelinsalmen sillalla. Kuljettaja totteli pysähtymiskäskyä. Vanhempi konstaapeli käski nuorempaa konstaapelia hoitamaan puhallutuksen. Hans ei voinut nousta autosta, näytti siltä kuin olisi tullut housuun.

Ainikki käveli mustan Mercedes-Benz 500 SE:n luokse ja koputti sivulasiin. Kaupunginjohtaja Aulis Kuoppala avasi ikkunan, viinan lemu valkosipulilla vahvistettuna iski vasten kasvoja. Ainikki kehotti sammuttamaan moottorin ja astumaan ulos autosta.

Eikö typykkä tiedä, kuka minä olen?

Aulis valisti olevan kaupunginjohtaja ja poliisipäällikön kalakaveri. Heillä oli tapana käydä Olkiluodon edustalla narraamassa ahvenia. Konstaapelin kannattaisi jatkaa matkaansa, mikäli ura poliisin palveluksessa kiinnosti.

Ainikki toisti käskyn, Aulis painoi kytkimen pohjaan ja hapuili vaihdetankoa. Ainikki ojensi molemmat kädet ikkunasta sisään. Hän otti oikealla kädellä niskan takaa kiinni ja työnsi vasemman käden etu- ja keskisormen asiakkaan sieraimiin. Kipu oli niin kova, että mies nousi helposti penkistä ja tuli kiltisti ulos autonikkunasta.

Aulis putosi selälleen kadulle, ilmat menivät pihalle. Kalamies haukkoi henkeään kuin narrattu ahven paatin pohjalla.

Kiva, että päätit kuitenkin jäädä, sanoi Ainikki.

Kun Aulis sai ensimmäisen kerran henkeä, Ainikki työnsi alkometrin suuhun. 2,8 promillea eli törkeä rattijuopumus, ilmoitti Ainikki. Hän laittoi käsiraudat Auliksen ranteisiin ja talutti tämän maijan takaosaan.

Rauman aluesairaala oli seuraava pysäkki. Siellä vahvistettiin verikokeella humalatilan vahvuus ja yhden uran päätepiste.

Advertisement

Sukelluspallo 1/10

Ol niingon gotonas, julisti kyltti kasitien varressa. Siihen kohtaan ystävällisyys sitten päättyikin. Rauma oli sisäänpäin lämpenevä pikkukaupunki, joka vierasti tullista tulleita. Vain syntyperäiset pääsivät sisäpiireihin.

Ainikki Nuivanen painoi Saab 96:n jarrua, laittoi vilkun päälle ja kääntyi Kortelasta keskustaan vievälle tielle. Outoa kieltä mokeltavien alkuasukkaiden epäluulo ei häirinnyt Ainikkia, sillä tunne oli molemminpuolinen.

Nuorempi konstaapeli Nuivanen suoritti poliisin perustutkinnon työharjoittelua Rauman poliisilaitokselle.

Harjoittelun ajaksi Ainikki oli vuokrannut työsuhdeasunnon kaupungilta. Rapatun pienkerrostalon osoite oli Kanavakatu 16. Kun Ainikki pysäköi tyhjän tien varteen, ikkunat täyttyivät uteliaista katseista.

Toisen kerroksen ikkunoista näki liikennepuiston ja sen takana kaupungin ylpeyden, Rauman kanaalin viimeisen etapin Selkämereen. Toiselta rannalta oli purettu pois vanha vesilaitos, tyhjä tontti odotti hyödyllistä käyttöä. Horisontissa siinsivät Sinisaaren kaupunginosan elementtilaatikot.

Kanaalinrantaa reunusti poppelikuja ja puistonpenkkien helminauha. Ainikki ei ymmärtänyt, miksi paikalliset olivat ylpeitä kuraojasta, jonka vesi seisoi ja haisi.

Puliukot olivat kansoittaneet penkit, he siemailivat Sorbusta ja Gambinaa. Ammattilaiset tiesivät, että Alkon tuotteista juuri ne tarjosivat parhaan hyötysuhteen. Kanaali ja ahavoituneet miehet tulivat hyvin toimeen, kummallakaan ei ollut kiire mihinkään.

Ainikki lopetti nähtävyyksien ihailun ja poimi lattialta Länsi-Suomi -lehden. Nurkkapatriotismi ja urheilijat viihtyivät hyvin paikallislehden sivuilla. Ainikki ihmetteli, miksi kesälläkin piti kirjoittaa jääkiekosta – eikö se ole talvilaji? Kulttuurin käsittely oli jätetty ilmoituspalstalle, jossa poikakuoro etsi uusia laulajia.

Länskäri oli nopeasti luettu. Kai lehdykän avulla pysyi jotenkin ajan tasalla kaupungin asioista. Mikäli kiinnosti valtakunnan tai maailman uutiset, oli parempi kääntyä Helsingin Sanomien puoleen.

Ainikki oli opiskellut puolitoista vuotta Tampereen poliisikoulussa: järjestyksen ylläpito, joukkojen hallinta, pakko- ja voimakeinot. Sanat osuivat sydämeen ja saivat sen soimaan.  Käsiraudat olivat kuin kauniit korut, joilla pystyi hallitsemaan ja satuttamaan asiakkaita.

Kaikkea opittua sai nyt soveltaa käytäntöön. Ainoa huono puoli oli se, että sijoituspaikka oli tuppukylä, joka ei houkutellut kuin kolmea harhaanjohdettua turistia kesäisin.

Kello havahdutti ajatuksista, oli aika lähteä töihin. Ainikki pakkasi reppunsa ja lukitsi oven perässään.  Taloyhtiön pihaa saarsi orapihlaja-aita. Ainikki katsoi molempiin suuntiin ja ylitti Kanavakadun.

Samaa ei voi sanoa pyöräilijästä, joka singahti Seminaarinkadun yli kääntämättä päätään ja ilman suuntamerkkiä. Autoilija iski jarrut pohjaan, pappa jatkoi polkemistaan nyrkkiään heristäen.

Vaivaako raumalaisia pyöräilijöitä kuolemankaipuu? mietti Ainikki. Ihminen jää aina kakkoseksi, kun päälle tulee toista tuhatta kiloa rautaa.

Ainikki oli hankkinut asunnon läheltä työpaikkaa, koska hän käveli mielellään. Rauman poliisilaitos sijaitsi vajaan kilometrin päässä, Valtakadun varrella. Vastaantulijat tuijottivat vierasta niin kuin pikkupaikoissa on tapana. Isossa maailmassa samanlaisesta käytöksestä muurattiin silmät umpeen.

Poliisilaitos piti majaansa 1910-luvulla rakennetussa jugendtalossa keskuspuiston laidalla.

Ainikki käveli pääovesta sisään ja ilmoittautui päivystäjälle, joka ohjasi hänet naisten pukuhuoneeseen. Siellä harjoittelija voisi vaihtaa vaatteensa. Ohjaajana toimiva vanhempi konstaapeli noutaisi hänet aulasta. He voisivat käydä yhdessä lunastamassa varusteet varastolta.

Vanhempi konstaapeli Hans Myhlqvist asetteli suikan sopivasti vinoon ja ihasteli lopputulosta peilistä. Naiset olivat heikkoina univormupukuisiin, Hans oli poikkeus sääntöön. Pieni ja pätemisenhaluinen mies ei pärjännyt parisuhdemarkkinoilla. Harjoittelijat olivat kipeästi kaivattu resurssi poliisilaitoksilla. Myös Hans kaipaili harjoittelijoita, varsinkin naispuolisia.

Poliisikoulun pituusraja oli miehillä 175 senttiä, mutta Hans oli 160 senttiä pitkä. Hän oli aikanaan hakupapereissa valehdellut pituutensa ja läpäissyt tarkistusmittauksen jalkapohjiin liimattujen korkojen avulla. Ne oli pitänyt repiä pois ennen kuntotestiä.

Töissä Hans käytti buutseja, hän oli tämän kaupungin sheriffi.

Hiippari livahti ennen sovittua aikaa naisten pukuhuoneeseen. Ainikki oli ehtinyt riisua ja asetteli rintaliivit ja alushousut päällään siviilivaatteita pukukaappiinsa. Univormu odotti viikattuna penkillä.

Hans näki voimaharjoittelun pyöristämät pakarat, hengitys kiihtyi. Hän ei pystynyt hillitsemään itseään ja kävi kaksin käsin kiinni.

Ainikki kääntyi ympäri. Hän nappasi miehen sukukalleudet oikean nyrkkinsä sisään ja puristi. Päästä irti! kiekui Hans falsetissa.

Rauman poikakuorossa on sopraanon paikka auki, kertoi Ainikki. Äänenkorkeus ja pituus ovat kohdallaan. Kannattaa hakea.

Sovitaanko, että tämä on viimeinen kerta, kun fyysisesti kosketamme toisiamme? sanoi Ainikki.

Hansin mielestä se oli erinomainen ehdotus. Lauluhommat eivät kiinnostaneet.