Sukelluspallo 10/10

Rauma-Repolan pääjohtajan huoneen ikkunat antoivat Fabianinkadulle. Joutilaampi johtaja olisi voinut katsella Kasarmitorin tyhjyyttä, mutta Tauno Matomäki ei halunnut tuhlata aikaansa Helsingin ihasteluun. Tämä kaupunki ei ollut häntä varten, hän oli täällä vain töissä.

Tauno oli kokeillut Helsingissä asumista, mutta siitä ei ollut tullut mitään. Nakkilassa sai tehdä maatilan töitä omassa rauhassa. Firman auto ja kuljettaja mahdollistivat tällaisen asumisjärjestelyn.

Taunon luona oli juossut läntisten tiedustelupalvelujen väkeä vuoron perään utelemassa sukellusalusprojektin vaiheista. Eivätkö ne osaa vaihtaa tietoja keskenään, vaikka ovat samalla puolella?

Vakoilijoiden käyntikorteissa luki vaikka mitä, mutta ei koskaan tiedustelu-upseeri.

Jenkit olivat sentään näissä asioissa suorasukaisempia. Taas yksi CIA:n kaveri oli varannut tapaamisen, vaikka kaikesta oli sovittu etukäteen heidän kanssaan.

Thorn Ridgeback ei ikävöinyt Raumaa. Ei Helsinkikään ollut kummoinen, mutta siellä sentään tapasi kollegoja. Tiedustelupalvelut touhusivat Helsingissä, koska se oli yksi kylmän sodan näyttämöistä. Suomen pääkaupunki sijaitsi eturintamassa, idän ja lännen rajalla.

Thorn nousi kolmosen ratikasta Etelärannassa. Hän oli ajellut ratikkalinjoilla ja vaihdellut kulkusuuntia: perässä ei ollut varjostajia. Thorn nousi työnantajalinnakkeen vierestä Eteläistä Makasiinikatua pitkin Kasarmitorille, jonka kulmassa Rauma Repolan pääkonttori sijaitsi.

Vastaanottovirkailija soitti Tauno Matomäen sihteerille, joka nouti vieraan ja ohjasi pääjohtajan huoneeseen. Miehet kättelivät ja istuivat alas.

Mikä sinut tuo Helsinkiin? tiedusteli Tauno. Thornin mukaan tehtävät piti hoitaa loppuun.

Tauno muisteli, ettei sukelluspallon rakentaminen ainakaan viime tapaamisen perusteella kiinnostanut CIA:ta. Eikö Thornia ollut pidetty ajan tasalla projektista niin kuin oli sovittu?

Kaikki oli siltä osin kunnossa, totesi Thorn. Hän oli kuitenkin huolestunut, että Rauma-Repolan sukelluspallo pystyy sukeltamaan kuuteen kilometriin. Tauno myönsi, että tarkoituksena oli rakentaa toimiva tuote.

Sukellusaluksia ei saa toimittaa venäläisille, ilmoitti Thorn. Taunon mukaan Rauma Repolalla oli tapana toimia hyvien kauppatapojen mukaisesti ja täyttää annetut sitoumukset.

Thorn sanoi, että joskus tehdyt sopimukset pitää rikkoa. Taunosta tuntui, että hänelle näytettiin juuri nyt hyvää esimerkkiä: amerikkalaiset olivat antaneet luvan rakentaa sukelluspallot.

Miksi ihmeessä lupa oli annettu, jos laitteita ei saanutkaan toimittaa? ihmetteli Tauno. Thorn myönsi, että alkuperäisen arvion mukaan Rauma Repolan piti epäonnistua. Projekti oli ollut kätevä tapa seurata kilpailevan suurvallan tekemisiä.

Sukelluspallon rakentamiselle ei ole mitään laillisia esteitä, Tauno totesi. Thornia ei kiinnostanut juridiikka vaan Yhdysvaltojen turvallisuus. Neuvostoliitto voisi tutkia ja ehkä myös vahingoittaa Yhdysvaltojen ydinsukellusveneiden paikannuslaitteita, joita oli siroteltu valtamerien pohjalle.

Tauno totesi, että sukelluspalloilla ei voi toimia salassa, koska pinnalle tarvitaan aina tukialus. Laitteet on tarkoitettu tutkimuskäyttöön, eivätkä ne sisällä vientirajoitusten alaista teknologiaa, Tauno korosti. Thornin kokemukseen mukaan teknologiaa käytetään aina kaikkeen, mihin se soveltuu.

Rauma-Repola voi joutua vaikeuksiin, jos suhtautuminen ei muutu, sanoi Thorn. Ei ollut mitenkään tavatonta, että kovakorvaiset yhtiöt päätyvät konkurssiin. Hän havainnollisti uhkaustaan muutamalla esimerkillä ja antoi hiljaisuuden tehdä tehtävänsä.

Tauno ymmärsi, että Rauma-Repolan tulevaisuus oli uhattuna, eikä tätä taistelua voinut voittaa. Siksi oli päästävä neuvottelutulokseen, joka rajoittaisi yhtiölle koituvat vahingot.

Amerikkalaiset voivat jatkaa tiedon lypsämistä, jos sukelluspallot toimitetaan asiakkaalle, sanoi Tauno. Neuvostoliitto myöntynee järjestelyyn, jolla valvotaan laitteiden käyttöä. Tauno lupasi, että sen jälkeen Rauma-Repola luopuu kokonaan syvänmerenalusten rakentamisesta.

Jättäisivätkö amerikkalaiset siinä tapauksessa yhtiön rauhaan?

Thornin mielestä ehdotus oli harkinnan arvoinen, mutta hän ei voinut suoralta kädeltä sitoutua mihinkään. Asiasta piti keskustella Pentagonin ja Langleyn kanssa.

Vaikka mistään ei oltu sovittu, Thorn tarjosi kättään lähtiessään. Tauno ei ollut kättelytuulella, mutta hän ei kuitenkaan kieltäytynyt. Suuret vievät, pienet vikisevät, se on pelin henki kansainvälisessä voimapolitiikassa, Tauno mietti.

Meriteollisuudesta oli kaavailtu Rauma-Repolalle uutta päätoimialaa, mutta nyt ne suunnitelmat menivät uusiksi. Sukellusalukset olivat olleet tietoinen riski, joka oli toteutunut pahimman mukaan.

Tauno riisui takkinsa ja laittoi sen henkarissa vaatetelineeseen. Hän löysäsi kravattia ja kääri hihat. Sen jälkeen Tauno nosti kevyesti työtuolinsa ilmaan ja heitti sen päin seinää. Tuoli hajosi, väliseinä antoi periksi.

Mitä tapahtui? tiedusteli ovelle ilmestynyt sihteeri.

Vettä meni korvaan, vastasi Tauno. Hän pyysi sihteeri hankkimaan uuden työtuolin. Myös huoltomies piti kutsua paikalle, seinä kaipasi korjaamista.

Tauno kääri hihat alas, puki takin takaisin päälleen. Rauma-Repolan pääjohtaja kiristi kravattinsa ja mietti, ettei se puunjalostuskaan ole ihan huono päätoimiala.

Advertisement

Sukelluspallo 6/10

Rauma-Repolan Lokomon tehtaan punatiilifasadi vuodelta 1915 oli suomalaista teollisuushistoriaa kauneimmillaan. Aaltopeltinen uudisrakennus ei hivellyt silmää, mutta sen seinien sisäpuolella oli huipputeknologiaa.

Oy Lokomo Ab oli perustettu Tampereen laidalle, mutta ajan myötä asutus oli saartanut konepajan. Aidan toisella puolella rautatie kuljetti ihmisiä ja tavaroita.

Rauma-Repola Oceanics Oy:n insinööri Veli-Matti Pellinkattila ohjasi käsimerkein siltanosturia, joka liikkui katonrajaan asennetuilla kiskoilla. Keltaisessa teräspalkissa luki 20t. Seis! näytti Veli-Matti nosturinkuljettajalle, koukku pysähtyi 3,7 tonnia painavan teräspallon yläpuolelle.

Veli-Matti laittoi oikean käden alaviistoon ja pyöritti sitä hitaasti. Koukku laskeutui ja pysähtyi, kun käsi käski. Veli-Matti nyökkäsi nostotiimille, joka kiinnitti koukun sakkelille teräspallon nostokorvaan. Sakkelissa oli kauko-ohjattava painekytkin, joka vapautti sokan ja irrotti kuorman.

Laukaisin oli Veli-Matin kädessä. Hän katseli, kun kolmen hengen nostotiimi työskenteli sukellusaluksen miehistöpallon ympärillä. Se oli suomalaisen insinööritaidon mestarinäyte.

Muut joutuivat käyttämään titaania ja kokoamaan pallonsa hitsaamalla. Suomalaiset olivat onnistuneet valamaan rakenteen nikkeliteräksestä, minkä ansiosta seinämät olivat puolta ohuemmat kuin titaanista valmistetuilla. Pallo muodostui kahdesta puolikkaasta, jotka oli pultattu yhteen. Näin vältyttiin lujuusongelmilta, joita hitsauksen tuottama lämpö aiheutti.

Veli-Matti oli alusta asti luottanut, että lokomolaiset pystyvät valamaan teräksestä miehistöpallon, jolla kolme miestä voi sukeltaa valtamerien syvyyksiin. Epäilijät, joista ei ollut pulaa, saisivat kohta oppitunnin.

Hallin päässä oli parvi, sinne vievä ovi avautui. Sisään asteli miehiä tummissa puvuissaan. Pönäkät profiilit kiristivät takkien napit äärirajoille. Rauma-Repolan pääjohtaja Tauno Matomäki isännöi seuruetta. Tilaajan edustajat Neuvostoliiton tiedeakatemiasta ja projektiryhmän johto levittäytyivät kaiteen edustalle.

Tauno vinkkasi Veli-Matille, että oli aika aloittaa pudotuskoe.

Miehistöpallon sisähalkaisija oli 2,1 metriä ja seinämien paksuus 40 millimetriä. Alun perin ne oli valettu 200 millimetrin paksuiseksi. Sitten huokoinen aines oli työstetty pois sisäpuolelta ja jäljelle jäi valun vahvin ja tiivein osa. Pienen pienikin huokonen tuhosi teräksen paineenkestävyyden.

Pudotuskokeella testattiin teräsrakenteen lujuutta. Mikäli pallo kestäisi pudotuksen kymmenestä metristä, se kestäisi myös vedenpaineen kuuden kilometrin syvyydessä.

Se menee rikki kuin kananmuna, arveli Fanny Grater.

Fannyllä oli Rauma-Repolan haalari, kypärä ja suojalasit. CIA:n agentti oli lennätetty Suomeen, koska paikallisen lähetystön väkeä ei voinut käyttää tässä operaatiossa. Paikalla olevat KGB:n miehet tunsivat kaikki paikalliset Yhdysvaltain agentit.

Kun miehistöpallo oli nostettu oikeaan korkeuteen, Veli-Matti ohjasi sen pudotuspaikalle. Siihen oli tuotu 50 millimetriä paksu teräslevy, koska pallo olisi pudotessaan muuten tuhonnut betonilattian.

Veli-Matti näytti Taunolle, että kaikki on valmista. Tauno nyökkäsi, Veli-Matti painoi laukaisinta.

Painekytkin vapautti pallon painovoiman armoille, matka maahan kesti noin sekunnin. Ensin kuului valtava kumahdus, sitten pallo ponnahti maasta pari kertaa ja pysähtyi levyn päälle. Täysin ehjänä.

Fannyn leuka loksahti alas. Aivot eivät sulattaneet silmien välittämää tietoa. Hän käveli muun nostotiimin kanssa pallon luokse. Fanny kosketteli teräspintaa kuin epäilevä Tuomas Jeesuksen haavoja.

Veli-Matti tutki pallon ultraäänen kanssa: säröjä tai halkeamia ei löytynyt. Suomalainen insinööri oli voittanut ulkomaiset virkaveljensä 100–0.

Tauno oli kotoisin Nakkilasta, mutta hänen hymynsä oli Naantalista. Kokenut idänkaupan kävijä tiesi, että illalla kohotettaisiin malja jos toinenkin kansojen ystävyyden kunniaksi. Rauma-Repola oli vuosien varrella toimittanut Neuvostoliittoon yli tuhat alusta, mutta tämä pienoissukellusvene oli omassa luokassaan. Tiedeakatemian jäsenet kättelivät kilpaa isäntiään, eikä poskisuudelmiltakaan pystytty välttymään.

Fannyä ei hymyilyttänyt. Yö menisi raporttia laatiessa, mutta se ei voinut odottaa. Tämä oli katastrofi, suomalaiset oli pakko pysäyttää.

Sukelluspallo 2/10

Tehtaanpilli vihelsi. Kello oli 16.00, ja työaika päättyi tasan tarkkaan siihen. Työmiehet olivat vaihtaneet haalarit arkiasuun, suoriin housuihin ja pusakoihin. Tuuheat viikset ja muhkeat pulisongit koristivat vakavia kasvoja. Kourassa oli kassi, jolla eväät oli aamulla kannettu töihin. Vain sortaja marssi täällä salkku kädessä.

Rauma-Repolan Lokomon tehdasalue Tampereella tyhjeni työpäivän päätteeksi nopeammin kuin keskiolutpullo lauantaisaunan jälkeen.

Insinööri Veli-Matti Pellinkattila vilkuili poistuvia metallimiehiä työhuoneensa ikkunasta. Muratti kiipeili pitkin punatiilitalon seiniä, joita koristivat ornamentit ja pieniruutuiset kaari-ikkunat. Ne oli rakennettu aikana, jolloin arkkitehdit osasivat ajatella muutakin kuin tarkoituksenmukaisuutta.

Veli-Matti työskenteli Rauma-Repola Oceanics Oy:n tutkimuslaboratoriossa. Rauma-Repola Oceanics oli 200 hengen huippusalainen yksikkö, joka toimi Tampereen Lokomon tehtaalla. Näkyvä paikka asutuksen keskellä ei herättänyt epäluuloa.

Veli-Matti suunnitteli kahta syvänmerensukellusalusta Neuvostoliiton tiedeakatemialle. MIR-1 ja MIR-2 olivat tutkimusaluksia, joten Pariisin rauhansopimuksen rajoitteet eivät koskeneet niitä. Neuvostoliitto oli tilannut alukset naapurista, koska Suomi ei ollut allekirjoittanut länsivaltojen huipputekniikan vientikieltoa Varsovan liiton maihin.

Nämä sukellusalukset olivat todellista huipputeknologiaa. Kukaan maailmassa ei ollut pystynyt rakentamaan miehitettyjä sukelluskelloja, joilla pystyi sukeltamaan kuuden kilometrin syvyyteen.

Veli-Matti avasi työpöydän lukitun laatikoston ja otti sieltä nimettömän kulkukortin. Hän jätti omansa pöydälle ja haki toimistotarvikevarastosta mustan kulmakuminauhakansion.

Veli-Matti oli odottanut toimiston tyhjentymistä. Seinille ei kaivattu silmiä, vaikka toimeksianto oli tullut ylimmältä mahdolliselta taholta.

Käytävä oli autio. Veli-Matti laittoi hanskat käsiinsä ja käveli arkiston ovelle. Hän näytti kulkukorttia lukijalaitteelle ja näpytteli kuusinumeroisen koodin. Vihreä valo syttyi. Veli-Matti käveli kopiokoneelle ja laittoi sen lämpenemään. Laitteen käynnistyminen vei 15 minuuttia.

Arkistokaapeissa säilytettiin kaikki projektiin liittyvä dokumentaatio. Veli-Matti etsi projektin johtoryhmälle laaditut tilannekatsaukset, ohjausryhmän seurantaraportit ja laboratorion testitulokset. Hän kopioi dokumentit, sujautti kopiot kansioon ja palautti alkuperäiset paikoilleen.

Vierailusta jäi vain anonyymi merkintä arkiston kulunvalvontalokiin.

Rauma Repolan pääjohtaja oli projektin alkupäivinä ilmestynyt Veli-Matin työhuoneen ovelle. Tauno Matomäki oli korostanut, että tehtävä oli salaisen projektin kaikkein salaisin osa. Siitä ei saisi kertoa kenellekään talon sisällä eikä ulkona. Ei edes projektin sisäpiiriläisille.

Veli-Matti oli sanonut, että suomalaiseen insinööriin voi aina luottaa. Niin Taunokin oli arvellut.

Veli-Matin piti kopioida projektin keskeinen dokumentaatio ja luovuttaa aineistot ulkopuoliselle taholle. Sitä ei voinut tehdä Tampereella, koska KGB valvoi Lokomon tehtaita tarkasti. Sukellusalukset oli tilattu yksinoikeudella Neuvostoliiton tiedeakatemialle, eikä vastaavia aluksia ei saanut toimittaa länteen. Tilaaja halusi varmistaa, ettei arvokasta tietoa päätynyt muiden käsiin.

Tauno käski kopioimaan paperit ja lähettämään kopiot sisäpostilla työaikaraporttien mukana Repolan toiseen yksikköön. Raumalle tiedot voitiin luovuttaa, koska siellä valvonta ei ollut yhtä tarkkaa.

Tauno ei selittänyt, miksi näin toimittiin, ja Veli-Matti ymmärsi olla kysymättä. Konetekniikan insinööri ei ollut perehtynyt kansainvälisen voimapolitiikan koukeroihin, mutta hän tajusi, että tiedot päätyvät jollekin länsivaltojen tiedustelupalvelulle, todennäköisesti CIA:lle.

Suomi oli virallisesti puolueeton maa, eivätkä länsivaltojen vientirajoitukset koskeneet sitä. Käytännössä pienen maan piti kylmän sodan keskelle kumarrella niin itään kuin länteen. Veli-Matti veikkasi, että Tauno oli joutunut ostamaan amerikkalaisten hyväksynnän sukellusalusprojektille. Vastineeksi jenkit piti pitää ajan tasalla tuloksista.

Veli-Matti otti käytävän postilokerosta sisäpostin kuoria. Hän yliviivasi edellisen vastaanottajan nimen listasta ja kirjoitti seuraavalle tyhjälle riville: Rauman telakka, taloushallinto, Sanelma Horiseva. Veli-Matti siirsi paperit kansiosta kuoreen, jonka hän laittoi lähtevien lokerikkoon.

Sitten Veli-Matti siirsi ajatuksensa kesämokille ja laituriin, se pitäisi korjata talven jäljiltä. Kotimatkalla ehtisi hakea rautakaupasta pikasementtiä ja painekyllästettyä lautaa.