Sukelluspallo 10/10

Rauma-Repolan pääjohtajan huoneen ikkunat antoivat Fabianinkadulle. Joutilaampi johtaja olisi voinut katsella Kasarmitorin tyhjyyttä, mutta Tauno Matomäki ei halunnut tuhlata aikaansa Helsingin ihasteluun. Tämä kaupunki ei ollut häntä varten, hän oli täällä vain töissä.

Tauno oli kokeillut Helsingissä asumista, mutta siitä ei ollut tullut mitään. Nakkilassa sai tehdä maatilan töitä omassa rauhassa. Firman auto ja kuljettaja mahdollistivat tällaisen asumisjärjestelyn.

Taunon luona oli juossut läntisten tiedustelupalvelujen väkeä vuoron perään utelemassa sukellusalusprojektin vaiheista. Eivätkö ne osaa vaihtaa tietoja keskenään, vaikka ovat samalla puolella?

Vakoilijoiden käyntikorteissa luki vaikka mitä, mutta ei koskaan tiedustelu-upseeri.

Jenkit olivat sentään näissä asioissa suorasukaisempia. Taas yksi CIA:n kaveri oli varannut tapaamisen, vaikka kaikesta oli sovittu etukäteen heidän kanssaan.

Thorn Ridgeback ei ikävöinyt Raumaa. Ei Helsinkikään ollut kummoinen, mutta siellä sentään tapasi kollegoja. Tiedustelupalvelut touhusivat Helsingissä, koska se oli yksi kylmän sodan näyttämöistä. Suomen pääkaupunki sijaitsi eturintamassa, idän ja lännen rajalla.

Thorn nousi kolmosen ratikasta Etelärannassa. Hän oli ajellut ratikkalinjoilla ja vaihdellut kulkusuuntia: perässä ei ollut varjostajia. Thorn nousi työnantajalinnakkeen vierestä Eteläistä Makasiinikatua pitkin Kasarmitorille, jonka kulmassa Rauma Repolan pääkonttori sijaitsi.

Vastaanottovirkailija soitti Tauno Matomäen sihteerille, joka nouti vieraan ja ohjasi pääjohtajan huoneeseen. Miehet kättelivät ja istuivat alas.

Mikä sinut tuo Helsinkiin? tiedusteli Tauno. Thornin mukaan tehtävät piti hoitaa loppuun.

Tauno muisteli, ettei sukelluspallon rakentaminen ainakaan viime tapaamisen perusteella kiinnostanut CIA:ta. Eikö Thornia ollut pidetty ajan tasalla projektista niin kuin oli sovittu?

Kaikki oli siltä osin kunnossa, totesi Thorn. Hän oli kuitenkin huolestunut, että Rauma-Repolan sukelluspallo pystyy sukeltamaan kuuteen kilometriin. Tauno myönsi, että tarkoituksena oli rakentaa toimiva tuote.

Sukellusaluksia ei saa toimittaa venäläisille, ilmoitti Thorn. Taunon mukaan Rauma Repolalla oli tapana toimia hyvien kauppatapojen mukaisesti ja täyttää annetut sitoumukset.

Thorn sanoi, että joskus tehdyt sopimukset pitää rikkoa. Taunosta tuntui, että hänelle näytettiin juuri nyt hyvää esimerkkiä: amerikkalaiset olivat antaneet luvan rakentaa sukelluspallot.

Miksi ihmeessä lupa oli annettu, jos laitteita ei saanutkaan toimittaa? ihmetteli Tauno. Thorn myönsi, että alkuperäisen arvion mukaan Rauma Repolan piti epäonnistua. Projekti oli ollut kätevä tapa seurata kilpailevan suurvallan tekemisiä.

Sukelluspallon rakentamiselle ei ole mitään laillisia esteitä, Tauno totesi. Thornia ei kiinnostanut juridiikka vaan Yhdysvaltojen turvallisuus. Neuvostoliitto voisi tutkia ja ehkä myös vahingoittaa Yhdysvaltojen ydinsukellusveneiden paikannuslaitteita, joita oli siroteltu valtamerien pohjalle.

Tauno totesi, että sukelluspalloilla ei voi toimia salassa, koska pinnalle tarvitaan aina tukialus. Laitteet on tarkoitettu tutkimuskäyttöön, eivätkä ne sisällä vientirajoitusten alaista teknologiaa, Tauno korosti. Thornin kokemukseen mukaan teknologiaa käytetään aina kaikkeen, mihin se soveltuu.

Rauma-Repola voi joutua vaikeuksiin, jos suhtautuminen ei muutu, sanoi Thorn. Ei ollut mitenkään tavatonta, että kovakorvaiset yhtiöt päätyvät konkurssiin. Hän havainnollisti uhkaustaan muutamalla esimerkillä ja antoi hiljaisuuden tehdä tehtävänsä.

Tauno ymmärsi, että Rauma-Repolan tulevaisuus oli uhattuna, eikä tätä taistelua voinut voittaa. Siksi oli päästävä neuvottelutulokseen, joka rajoittaisi yhtiölle koituvat vahingot.

Amerikkalaiset voivat jatkaa tiedon lypsämistä, jos sukelluspallot toimitetaan asiakkaalle, sanoi Tauno. Neuvostoliitto myöntynee järjestelyyn, jolla valvotaan laitteiden käyttöä. Tauno lupasi, että sen jälkeen Rauma-Repola luopuu kokonaan syvänmerenalusten rakentamisesta.

Jättäisivätkö amerikkalaiset siinä tapauksessa yhtiön rauhaan?

Thornin mielestä ehdotus oli harkinnan arvoinen, mutta hän ei voinut suoralta kädeltä sitoutua mihinkään. Asiasta piti keskustella Pentagonin ja Langleyn kanssa.

Vaikka mistään ei oltu sovittu, Thorn tarjosi kättään lähtiessään. Tauno ei ollut kättelytuulella, mutta hän ei kuitenkaan kieltäytynyt. Suuret vievät, pienet vikisevät, se on pelin henki kansainvälisessä voimapolitiikassa, Tauno mietti.

Meriteollisuudesta oli kaavailtu Rauma-Repolalle uutta päätoimialaa, mutta nyt ne suunnitelmat menivät uusiksi. Sukellusalukset olivat olleet tietoinen riski, joka oli toteutunut pahimman mukaan.

Tauno riisui takkinsa ja laittoi sen henkarissa vaatetelineeseen. Hän löysäsi kravattia ja kääri hihat. Sen jälkeen Tauno nosti kevyesti työtuolinsa ilmaan ja heitti sen päin seinää. Tuoli hajosi, väliseinä antoi periksi.

Mitä tapahtui? tiedusteli ovelle ilmestynyt sihteeri.

Vettä meni korvaan, vastasi Tauno. Hän pyysi sihteeri hankkimaan uuden työtuolin. Myös huoltomies piti kutsua paikalle, seinä kaipasi korjaamista.

Tauno kääri hihat alas, puki takin takaisin päälleen. Rauma-Repolan pääjohtaja kiristi kravattinsa ja mietti, ettei se puunjalostuskaan ole ihan huono päätoimiala.

Advertisement

Sukelluspallo 9/10

Ikkunaverhot olivat harmaat, eikä pöydällä ollut Marimekon pöytäliinaa. Nuorempi konstaapeli Ainikki Nuivanen ei kaivannut asuntoonsa koristeita.

Kirjahyllyssä oli Anthony Burgessin ”Kellopeliappelsiini”, Arthur Schopenhauerin ”Pessimistin elämänviisaus” ja poliisin voimankäyttöopas. Kaikki viranomaisen työssä tarvittavia perusteoksia.

Ainikki veti verhot kiinni ja kaivoi Rauma-Repolan repusta kulmanauhakansion. Hän piti sitä hetken käsissään: kaunis, tarkoituksenmukainen käyttöesine, joka tarjoaa suojaa ja järjestystä papereille.

Ainikki asetti kansion pöydälle ja vapautti kuminauhan. Hän otti paperit yksitellen kansiosta ja levitti eteensä pöydälle. Ainikki ei ollut insinööri, mutta tunnisti, että teknisissä piirustuksissa kuvattiin jonkinlaista sukellusalusta. Sen lujuuslaskelmat olivat vakuuttavat.

Jokaisen dokumentin yläkulmassa luki Rauma Repola Oceanics. Suomessa ei ainakaan julkisen tiedon mukaan rakennettu sukellusveneitä. Silti suomalainen yritys näytti valmistavan sellaisia. Ei se mahdotonta ole, pohti Ainikki. Rauma Repola osaa tehdä laivoja ja öljynporauslauttoja – miksei siis sukellusveneitäkin.

Kiinnostavaa oli se, että huippusalaisen projektin tietoja vuodettiin yrityksestä ulos. Thorn Ridgeback oli todennäköisesti CIA:n agentti, eli tiedot menivät amerikkalaisille. Mikä tarkoitti sitä, että sukellusaluksia rakennettiin Neuvostoliitolle.

Ainikki ymmärsi, että paikallispoliisin ei kannattanut sekaantua suurvaltojen välisiin asioihin. Paperit piti toimittaa takaisin alkuperäiselle vastaanottajalleen.

Hotelli Kalliohovin numero löytyi puhelinluettelon keltaisilta sivuilta.

Onko herra Thorn Ridgeback paikalla? tiedusteli Ainikki. Liikemiehelle olisi henkilökohtainen lähetys.

Vastaanottovirkailija kertoi, että herra Ridgeback ruokailee par aikaa hotellin ravintolassa, joka tarjoilee erinomaista ruokaa. Ainikki kiitti tiedosta ja mainoksesta.

Ainikki taitteli paperit ja asetteli ne samassa järjestyksessä kansioon kuin oli ottanut sieltä. Hän laittoi kansion reppuun ja repun selkäänsä. Porraskäytävässä naapuri yritti viritellä keskustelua säästä. Ainikki pahoitteli, ettei hänellä ei ollut aikaa paneutua tähän mielenkiintoiseen aiheeseen.

Ainikki ylitti Kanavakadun ja oikaisi niityn poikki Kalliokadulle. Hän ohitti nuorisotalo Bosen, joka oli joskus ollut merikoulu. Nyt siellä pelattiin pingistä, silmäpeliä ja nyrkkihippaa. Sisäänpääsyvaatimuksena oli alle kahdeksan keskiarvo todistuksessa.

Kalliohovin terassilla Raybanin pilottilasit suojelivat herkkiä silmiä valolta. Kaikki liikenevä oli investoitu plekseihin, eikä raukkojen rahat riittäneet aurinkorasvaan, mietti Ainikki. Asiakkaiden iho oli punaisempi kuin laskeva aurinko. Poliisi kyllä suojeli kansalaisia monelta asialta, mutta ihosyöpä ei kuulunut niihin.

Ravintolan puolella Thorn lopetteli pihviä, jota ei olisi kotona pidetty pihvinä. Maassa maan tavalla, vaikka heikkoa teki.

Ainikki suunnisti suorinta reittiä pöytään ja istui kysymättä alas. Thorn pyyhki suupielet lautasliinaan ja nojasi taaksepäin.

Onko jotain kenties hukassa? tiedusteli Ainikki. Hän nosti repun pöydälle. Ei enää, totesi Thorn. Hän oli kiinnostunut, miten kassi oli päätynyt nuorempi konstaapeli Nuivasen haltuun. Ainikki uteli, miten mies tiesi, kuka hän on. Kuuluu toimenkuvaan, vastasi Thorn.

Koiranulkoiluttaja oli löytänyt repun metsästä ja tuonut sen poliisilaitoksen löytötavaratoimistoon, kertoi Ainikki. Thorn tiedusteli, miten nuorempi konstaapeli tiesi, kenelle reppu kuuluu. Kuuluu toimenkuvaan, vastasi Ainikki.

Thorn kiitti Rauman poliisia hyvästä palvelusta. Hän otti repun pöydältä ja laski tuolinsa viereen.

Ainikki neuvoi, että tavaroista kannatti pitää hyvää huolta, jotta ne eivät joudu vääriin käsiin. Kai nuorempi konstaapeli ymmärsi, että jos hän ei olisi palauttanut reppua, niin se olisi noudettu tarvittavia keinoja käyttäen, Thorn valisti. Siksi täällä ollaan, totesi Ainikki ja toivotti hyvää illanjatkoa.

Thorn mietti, että tässä naisessa saattaisi olla ainesta alalle. Muut tiedustelupalvelut eivät olleet päässeet hänen jäljilleen, mutta tämä poliisiharjoittelija oli onnistunut nappaaman repun. Menetelmät olivat karkeita, mutta pienellä koulinnan hänestä voisi kehittyä kelpo kenttäagentti.

Sukelluspallo 7/10

Raumalla henkilöllisyyden selvittäminen oli helppoa, koska kaikki tunsivat toisensa ja vieraista otettiin selvää. Sanelma Horiseva tunnettiin poliisilaitoksen kahvihuoneessa. Liikemiehet suosivat hotelli Raumanlinnaa ja Kalliohovia, ulkomaan elävää kannatti kysellä niistä.

Työkaverit tiedustelivat syytä Ainikki Nuivasen uteliaisuuteen – mitä nuorempi konstaapeli tutki? Lenkkeilyn positiivisia terveysvaikutuksia, vastasi Ainikki poistuessaan.

Ainikki tarttui luuriin. Raumanlinna oli vesiperä, mutta Kalliohovin respa tunnisti tumman, jykeväleukaisen ulkomaalaismiehen. Vastaanottovirkailija luki hotellikortista: Thorn Ridgeback, kotipaikka Yhdysvallat, ammatti myyntiedustaja, matkantarkoitus liikematka.

Mitä tekemistä Rauma-Repolan konttoristilla ja yhdysvaltalaisella liikemiehellä oli keskenään?

Sanelma oli kahvihuonelähteiden mukaan vanhapiika, jonka elämän sisällöt olivat uskonto ja toisten tekemisten kyttääminen. Siveydensipuli istui kirkkovaltuustossa ja teki vapaaehtoistyötä seurakunnassa.

Profiili oli otollinen värväykselle. Rakkaus sai uskomaan ja tekemään lähes mitä vain, varsinkin yksinäisen ihmisen. Tiedustelupalvelut käyttivät tätä heikkoutta hyväkseen.

Konttoristin työ oli rutiininomaista paperin pyörittämistä, eikä Sanelmalla ollut pääsyä salaisiin tietoihin. Hän ei siis voinut toimia yksin, kyseessä oli suurempi kuvio, jossa oli mukana muitakin, päätteli Ainikki.

Oli päivänselvää, että Sanelma luovutti tietoja, mutta mitä tietoja. Siitä pitää ottaa selvää, mietti Ainikki. Suunnitelma alkoi pikkuhiljaa hahmottua. Hän päätti lähteä työpäivän jälkeen lenkille.

Asunnollaan Ainikki pukeutui tummanvihreään verryttelyasuun ja sitoi tukan nutturalle. Kaikki oli valmista. Dobermanni, jonka Ainikki oli nimennyt Göbbelsiksi, heilutti häntäänsä, se tiesi pääsevänsä ulos.

Ainikki oli valinnut tarkkailupisteeksi korkean kallion, koska sieltä näki koko pururadan. Hän rakensi oksista ja saniaisista näkösuojan itselleen ja Göbille.

Tietojen luovutuspaikka oli ihanteellinen: lenkkeily tarjosi hyvän syyn liikkua rauhallisen metsän suojissa.

Juokseminen ei ole lähiseudun asukkaiden ykkösharrastus, päätteli Ainikki pururadan suosiosta. Paikat alkoivat puutua makaamisesta, Ainikki venytteli saadakseen veren kiertämään.

Odotus palkittiin, kun neonvärinen juoksuasu ilmestyi metsän reunaan. Pururadan puolivälissä Sanelma Horiseva poikkesi metsään. Hän palasi ilman reppua, juoksi kierroksen loppuun ja poistui pururadalta.

Aikaa ei ole paljon, Ainikki arvioi. Hän liikkui niin nopeasti ja hiljaa kuin mahdollista.

Pururadan ja metsän rajassa Ainikki käski: Etsi! Koira alkoi nuuhkia maata. Siellä oli paljon mielenkiintoisia hajuja mutta myös yksi tuore ihmisen jälki, jota se alkoi seurata.

Göbi haukahti ja heilutti häntäänsä kivenkolon luona. Ainikki nosti sieltä repun ja laittoi selkäänsä. Pururadalta alkoi kuulua askelten ääniä. Kiinni! käski Ainikki koiraa.

Thorn Ridgebackin askel oli keveä ja lennokas. Kaikki bisnesmiehet eivät olleet yhtä hyvässä kunnossa kuin Thorn, mutta he eivät olleet käyneet läpi CIA:n fyysisesti raskasta koulutusohjelmaa.

Rakkaudenkipeän naisen viettely oli ollut ammattimiehelle helppoa. Tietojen luovuttamisen olisi voinut järjestää toisinkin, mutta nainen nautti vakoiluleikistä, siitä sai jännitystä elämään.

Thorn ei odottanut, että vastaan juoksee verenhimoinen dobermanni, mutta ei jäänyt ihmettelemään asiaa vaan kiipesi lähimpään puuhun. Ilman asetta ihmisen mahdollisuudet koulutettua koiraa vastaan olivat pienet.

Ainikki kiersi metsän reunaan. Hän päätteli Göbin haukunnasta, että mies oli kiivennyt turvaan. Polkupyörä odotti puuta vasten. Ainikki nousi sen selkään, pisti kaksi sormea suuhun ja vihelsi terävästi. Kun Göbi ilmestyi puiden lomasta, Ainikki alkoi polkea niin lujaa kuin pystyi.

Matka Sahanpolulta läpi Sinisaaren kerrostalojen ravintola Sinisoihdun eteen kesti parikymmentä sekuntia. Ainikki laittoi pyörän telineeseen, otti autonavaimet ja avasi parkkipaikalle pysäköidyn Ladan oven. Göbi hyppäsi sisään ja Ainikki perässä.

Aittakarinkadun liikennevalot pysäyttivät auton.

Ainikki näki peruutuspeilistä miehen ilmestyvän Sinisaaren aukiolle ja katsovan ympärilleen. Punaisia päin ei voinut ajaa, koska se olisi kiinnittänyt liikaa huomiota. Thorn näki kolme mahdollista pakoautoa ja painoi kaikkien rekisterinumerot mieleen.

Poliisiaseman autohallissa Ainikki peruutti Ladan ruutuun. Hän ruuvasi rekisterikilvet irti ja vaihtoi oikeisiin. Aulassa päivystäjä tilasi pyytäjälle farmaritaksin. Kun pirssi saapui, Ainikki auttoi Göbin takakonttiin. Ainikki tilasi kuljettajalta maisemakierroksen ilman selostusta, hän ei halunnut mennä suorinta tietä asunnolleen.

Kolmen vartin jälkeen Ainikki pyysi kuljettajaa jättämään hänet pois Kanavakatu 16 sisäpihalle. Thornin hotelli sijaitsi läheisellä Kalliokadulla. Huonolla onnella mies näkisi tutun koiran, jos he nousisivat autosta kadun puolella. Ammattilaisten kanssa ei voinut olla liian varovainen.

Ainikki laski repun eteisen lattialle. Thorn ei ollut nähnyt häntä, mutta Göbi oli toinen asia. Koiralle piti järjestää uusi kortteeri. Ainikki nappasi luurin hartian ja pään väliin. Toisella kädellä hän piti puhelinta, toisella pyöritti Orimattilan suuntanumeroa.

Nuivasella, vastasi isäntä puhelimeen. Ainikki tervehti isäänsä, kysyi kuulumisia. Aatu sanoi, että hyvää, kiitos kysymästä. Isä epäili, ettei tytär ollut soittanut kysyäkseen, mitä kuuluu. Ainikki myönsi asian olevan näin. Hän oli hankkinut koiran, joka tarvitsi väliaikaista hoitopaikkaa.

Ai, olet hankkinut koiran, totesi Aatu. En tiennyt, että sinä pidät eläimistä, mutta kyllä yksi koira maatilalle aina mahtuu.

Tiesin, että sinuun voi luottaa, sanoi Ainikki.