Sukelluspallo 6/10

Rauma-Repolan Lokomon tehtaan punatiilifasadi vuodelta 1915 oli suomalaista teollisuushistoriaa kauneimmillaan. Aaltopeltinen uudisrakennus ei hivellyt silmää, mutta sen seinien sisäpuolella oli huipputeknologiaa.

Oy Lokomo Ab oli perustettu Tampereen laidalle, mutta ajan myötä asutus oli saartanut konepajan. Aidan toisella puolella rautatie kuljetti ihmisiä ja tavaroita.

Rauma-Repola Oceanics Oy:n insinööri Veli-Matti Pellinkattila ohjasi käsimerkein siltanosturia, joka liikkui katonrajaan asennetuilla kiskoilla. Keltaisessa teräspalkissa luki 20t. Seis! näytti Veli-Matti nosturinkuljettajalle, koukku pysähtyi 3,7 tonnia painavan teräspallon yläpuolelle.

Veli-Matti laittoi oikean käden alaviistoon ja pyöritti sitä hitaasti. Koukku laskeutui ja pysähtyi, kun käsi käski. Veli-Matti nyökkäsi nostotiimille, joka kiinnitti koukun sakkelille teräspallon nostokorvaan. Sakkelissa oli kauko-ohjattava painekytkin, joka vapautti sokan ja irrotti kuorman.

Laukaisin oli Veli-Matin kädessä. Hän katseli, kun kolmen hengen nostotiimi työskenteli sukellusaluksen miehistöpallon ympärillä. Se oli suomalaisen insinööritaidon mestarinäyte.

Muut joutuivat käyttämään titaania ja kokoamaan pallonsa hitsaamalla. Suomalaiset olivat onnistuneet valamaan rakenteen nikkeliteräksestä, minkä ansiosta seinämät olivat puolta ohuemmat kuin titaanista valmistetuilla. Pallo muodostui kahdesta puolikkaasta, jotka oli pultattu yhteen. Näin vältyttiin lujuusongelmilta, joita hitsauksen tuottama lämpö aiheutti.

Veli-Matti oli alusta asti luottanut, että lokomolaiset pystyvät valamaan teräksestä miehistöpallon, jolla kolme miestä voi sukeltaa valtamerien syvyyksiin. Epäilijät, joista ei ollut pulaa, saisivat kohta oppitunnin.

Hallin päässä oli parvi, sinne vievä ovi avautui. Sisään asteli miehiä tummissa puvuissaan. Pönäkät profiilit kiristivät takkien napit äärirajoille. Rauma-Repolan pääjohtaja Tauno Matomäki isännöi seuruetta. Tilaajan edustajat Neuvostoliiton tiedeakatemiasta ja projektiryhmän johto levittäytyivät kaiteen edustalle.

Tauno vinkkasi Veli-Matille, että oli aika aloittaa pudotuskoe.

Miehistöpallon sisähalkaisija oli 2,1 metriä ja seinämien paksuus 40 millimetriä. Alun perin ne oli valettu 200 millimetrin paksuiseksi. Sitten huokoinen aines oli työstetty pois sisäpuolelta ja jäljelle jäi valun vahvin ja tiivein osa. Pienen pienikin huokonen tuhosi teräksen paineenkestävyyden.

Pudotuskokeella testattiin teräsrakenteen lujuutta. Mikäli pallo kestäisi pudotuksen kymmenestä metristä, se kestäisi myös vedenpaineen kuuden kilometrin syvyydessä.

Se menee rikki kuin kananmuna, arveli Fanny Grater.

Fannyllä oli Rauma-Repolan haalari, kypärä ja suojalasit. CIA:n agentti oli lennätetty Suomeen, koska paikallisen lähetystön väkeä ei voinut käyttää tässä operaatiossa. Paikalla olevat KGB:n miehet tunsivat kaikki paikalliset Yhdysvaltain agentit.

Kun miehistöpallo oli nostettu oikeaan korkeuteen, Veli-Matti ohjasi sen pudotuspaikalle. Siihen oli tuotu 50 millimetriä paksu teräslevy, koska pallo olisi pudotessaan muuten tuhonnut betonilattian.

Veli-Matti näytti Taunolle, että kaikki on valmista. Tauno nyökkäsi, Veli-Matti painoi laukaisinta.

Painekytkin vapautti pallon painovoiman armoille, matka maahan kesti noin sekunnin. Ensin kuului valtava kumahdus, sitten pallo ponnahti maasta pari kertaa ja pysähtyi levyn päälle. Täysin ehjänä.

Fannyn leuka loksahti alas. Aivot eivät sulattaneet silmien välittämää tietoa. Hän käveli muun nostotiimin kanssa pallon luokse. Fanny kosketteli teräspintaa kuin epäilevä Tuomas Jeesuksen haavoja.

Veli-Matti tutki pallon ultraäänen kanssa: säröjä tai halkeamia ei löytynyt. Suomalainen insinööri oli voittanut ulkomaiset virkaveljensä 100–0.

Tauno oli kotoisin Nakkilasta, mutta hänen hymynsä oli Naantalista. Kokenut idänkaupan kävijä tiesi, että illalla kohotettaisiin malja jos toinenkin kansojen ystävyyden kunniaksi. Rauma-Repola oli vuosien varrella toimittanut Neuvostoliittoon yli tuhat alusta, mutta tämä pienoissukellusvene oli omassa luokassaan. Tiedeakatemian jäsenet kättelivät kilpaa isäntiään, eikä poskisuudelmiltakaan pystytty välttymään.

Fannyä ei hymyilyttänyt. Yö menisi raporttia laatiessa, mutta se ei voinut odottaa. Tämä oli katastrofi, suomalaiset oli pakko pysäyttää.

Advertisement

Sukelluspallo 2/10

Tehtaanpilli vihelsi. Kello oli 16.00, ja työaika päättyi tasan tarkkaan siihen. Työmiehet olivat vaihtaneet haalarit arkiasuun, suoriin housuihin ja pusakoihin. Tuuheat viikset ja muhkeat pulisongit koristivat vakavia kasvoja. Kourassa oli kassi, jolla eväät oli aamulla kannettu töihin. Vain sortaja marssi täällä salkku kädessä.

Rauma-Repolan Lokomon tehdasalue Tampereella tyhjeni työpäivän päätteeksi nopeammin kuin keskiolutpullo lauantaisaunan jälkeen.

Insinööri Veli-Matti Pellinkattila vilkuili poistuvia metallimiehiä työhuoneensa ikkunasta. Muratti kiipeili pitkin punatiilitalon seiniä, joita koristivat ornamentit ja pieniruutuiset kaari-ikkunat. Ne oli rakennettu aikana, jolloin arkkitehdit osasivat ajatella muutakin kuin tarkoituksenmukaisuutta.

Veli-Matti työskenteli Rauma-Repola Oceanics Oy:n tutkimuslaboratoriossa. Rauma-Repola Oceanics oli 200 hengen huippusalainen yksikkö, joka toimi Tampereen Lokomon tehtaalla. Näkyvä paikka asutuksen keskellä ei herättänyt epäluuloa.

Veli-Matti suunnitteli kahta syvänmerensukellusalusta Neuvostoliiton tiedeakatemialle. MIR-1 ja MIR-2 olivat tutkimusaluksia, joten Pariisin rauhansopimuksen rajoitteet eivät koskeneet niitä. Neuvostoliitto oli tilannut alukset naapurista, koska Suomi ei ollut allekirjoittanut länsivaltojen huipputekniikan vientikieltoa Varsovan liiton maihin.

Nämä sukellusalukset olivat todellista huipputeknologiaa. Kukaan maailmassa ei ollut pystynyt rakentamaan miehitettyjä sukelluskelloja, joilla pystyi sukeltamaan kuuden kilometrin syvyyteen.

Veli-Matti avasi työpöydän lukitun laatikoston ja otti sieltä nimettömän kulkukortin. Hän jätti omansa pöydälle ja haki toimistotarvikevarastosta mustan kulmakuminauhakansion.

Veli-Matti oli odottanut toimiston tyhjentymistä. Seinille ei kaivattu silmiä, vaikka toimeksianto oli tullut ylimmältä mahdolliselta taholta.

Käytävä oli autio. Veli-Matti laittoi hanskat käsiinsä ja käveli arkiston ovelle. Hän näytti kulkukorttia lukijalaitteelle ja näpytteli kuusinumeroisen koodin. Vihreä valo syttyi. Veli-Matti käveli kopiokoneelle ja laittoi sen lämpenemään. Laitteen käynnistyminen vei 15 minuuttia.

Arkistokaapeissa säilytettiin kaikki projektiin liittyvä dokumentaatio. Veli-Matti etsi projektin johtoryhmälle laaditut tilannekatsaukset, ohjausryhmän seurantaraportit ja laboratorion testitulokset. Hän kopioi dokumentit, sujautti kopiot kansioon ja palautti alkuperäiset paikoilleen.

Vierailusta jäi vain anonyymi merkintä arkiston kulunvalvontalokiin.

Rauma Repolan pääjohtaja oli projektin alkupäivinä ilmestynyt Veli-Matin työhuoneen ovelle. Tauno Matomäki oli korostanut, että tehtävä oli salaisen projektin kaikkein salaisin osa. Siitä ei saisi kertoa kenellekään talon sisällä eikä ulkona. Ei edes projektin sisäpiiriläisille.

Veli-Matti oli sanonut, että suomalaiseen insinööriin voi aina luottaa. Niin Taunokin oli arvellut.

Veli-Matin piti kopioida projektin keskeinen dokumentaatio ja luovuttaa aineistot ulkopuoliselle taholle. Sitä ei voinut tehdä Tampereella, koska KGB valvoi Lokomon tehtaita tarkasti. Sukellusalukset oli tilattu yksinoikeudella Neuvostoliiton tiedeakatemialle, eikä vastaavia aluksia ei saanut toimittaa länteen. Tilaaja halusi varmistaa, ettei arvokasta tietoa päätynyt muiden käsiin.

Tauno käski kopioimaan paperit ja lähettämään kopiot sisäpostilla työaikaraporttien mukana Repolan toiseen yksikköön. Raumalle tiedot voitiin luovuttaa, koska siellä valvonta ei ollut yhtä tarkkaa.

Tauno ei selittänyt, miksi näin toimittiin, ja Veli-Matti ymmärsi olla kysymättä. Konetekniikan insinööri ei ollut perehtynyt kansainvälisen voimapolitiikan koukeroihin, mutta hän tajusi, että tiedot päätyvät jollekin länsivaltojen tiedustelupalvelulle, todennäköisesti CIA:lle.

Suomi oli virallisesti puolueeton maa, eivätkä länsivaltojen vientirajoitukset koskeneet sitä. Käytännössä pienen maan piti kylmän sodan keskelle kumarrella niin itään kuin länteen. Veli-Matti veikkasi, että Tauno oli joutunut ostamaan amerikkalaisten hyväksynnän sukellusalusprojektille. Vastineeksi jenkit piti pitää ajan tasalla tuloksista.

Veli-Matti otti käytävän postilokerosta sisäpostin kuoria. Hän yliviivasi edellisen vastaanottajan nimen listasta ja kirjoitti seuraavalle tyhjälle riville: Rauman telakka, taloushallinto, Sanelma Horiseva. Veli-Matti siirsi paperit kansiosta kuoreen, jonka hän laittoi lähtevien lokerikkoon.

Sitten Veli-Matti siirsi ajatuksensa kesämokille ja laituriin, se pitäisi korjata talven jäljiltä. Kotimatkalla ehtisi hakea rautakaupasta pikasementtiä ja painekyllästettyä lautaa.