1/10
Ol niingon gotonas, julisti kyltti kasitien varressa. Siihen kohtaan ystävällisyys sitten päättyikin. Rauma oli sisäänpäin lämpenevä pikkukaupunki, joka vierasti tullista tulleita. Vain syntyperäiset pääsivät sisäpiireihin.
Ainikki Nuivanen painoi Saab 96:n jarrua, laittoi vilkun päälle ja kääntyi Kortelasta keskustaan vievälle tielle. Outoa kieltä mokeltavien alkuasukkaiden epäluulo ei häirinnyt Ainikkia, sillä tunne oli molemminpuolinen.
Nuorempi konstaapeli Nuivanen suoritti poliisin perustutkinnon työharjoittelua Rauman poliisilaitokselle.
Harjoittelun ajaksi Ainikki oli vuokrannut työsuhdeasunnon kaupungilta. Rapatun pienkerrostalon osoite oli Kanavakatu 16. Kun Ainikki pysäköi tyhjän tien varteen, ikkunat täyttyivät uteliaista katseista.
Toisen kerroksen ikkunoista näki liikennepuiston ja sen takana kaupungin ylpeyden, Rauman kanaalin viimeisen etapin Selkämereen. Toiselta rannalta oli purettu pois vanha vesilaitos, tyhjä tontti odotti hyödyllistä käyttöä. Horisontissa siinsivät Sinisaaren kaupunginosan elementtilaatikot.
Kanaalinrantaa reunusti poppelikuja ja puistonpenkkien helminauha. Ainikki ei ymmärtänyt, miksi paikalliset olivat ylpeitä kuraojasta, jonka vesi seisoi ja haisi.
Puliukot olivat kansoittaneet penkit, he siemailivat Sorbusta ja Gambinaa. Ammattilaiset tiesivät, että Alkon tuotteista juuri ne tarjosivat parhaan hyötysuhteen. Kanaali ja ahavoituneet miehet tulivat hyvin toimeen, kummallakaan ei ollut kiire mihinkään.
Ainikki lopetti nähtävyyksien ihailun ja poimi lattialta Länsi-Suomi -lehden. Nurkkapatriotismi ja urheilijat viihtyivät hyvin paikallislehden sivuilla. Ainikki ihmetteli, miksi kesälläkin piti kirjoittaa jääkiekosta – eikö se ole talvilaji? Kulttuurin käsittely oli jätetty ilmoituspalstalle, jossa poikakuoro etsi uusia laulajia.
Länskäri oli nopeasti luettu. Kai lehdykän avulla pysyi jotenkin ajan tasalla kaupungin asioista. Mikäli kiinnosti valtakunnan tai maailman uutiset, oli parempi kääntyä Helsingin Sanomien puoleen.
Ainikki oli opiskellut puolitoista vuotta Tampereen poliisikoulussa: järjestyksen ylläpito, joukkojen hallinta, pakko- ja voimakeinot. Sanat osuivat sydämeen ja saivat sen soimaan. Käsiraudat olivat kuin kauniit korut, joilla pystyi hallitsemaan ja satuttamaan asiakkaita.
Kaikkea opittua sai nyt soveltaa käytäntöön. Ainoa huono puoli oli se, että sijoituspaikka oli tuppukylä, joka ei houkutellut kuin kolmea harhaanjohdettua turistia kesäisin.
Kello havahdutti ajatuksista, oli aika lähteä töihin. Ainikki pakkasi reppunsa ja lukitsi oven perässään. Taloyhtiön pihaa saarsi orapihlaja-aita. Ainikki katsoi molempiin suuntiin ja ylitti Kanavakadun.
Samaa ei voi sanoa pyöräilijästä, joka singahti Seminaarinkadun yli kääntämättä päätään ja ilman suuntamerkkiä. Autoilija iski jarrut pohjaan, pappa jatkoi polkemistaan nyrkkiään heristäen.
Vaivaako raumalaisia pyöräilijöitä kuolemankaipuu? mietti Ainikki. Ihminen jää aina kakkoseksi, kun päälle tulee toista tuhatta kiloa rautaa.
Ainikki oli hankkinut asunnon läheltä työpaikkaa, koska hän käveli mielellään. Rauman poliisilaitos sijaitsi vajaan kilometrin päässä, Valtakadun varrella. Vastaantulijat tuijottivat vierasta niin kuin pikkupaikoissa on tapana. Isossa maailmassa samanlaisesta käytöksestä muurattiin silmät umpeen.
Poliisilaitos piti majaansa 1910-luvulla rakennetussa jugendtalossa keskuspuiston laidalla.
Ainikki käveli pääovesta sisään ja ilmoittautui päivystäjälle, joka ohjasi hänet naisten pukuhuoneeseen. Siellä harjoittelija voisi vaihtaa vaatteensa. Ohjaajana toimiva vanhempi konstaapeli noutaisi hänet aulasta. He voisivat käydä yhdessä lunastamassa varusteet varastolta.
Vanhempi konstaapeli Hans Myhlqvist asetteli suikan sopivasti vinoon ja ihasteli lopputulosta peilistä. Naiset olivat heikkoina univormupukuisiin, Hans oli poikkeus sääntöön. Pieni ja pätemisenhaluinen mies ei pärjännyt parisuhdemarkkinoilla. Harjoittelijat olivat kipeästi kaivattu resurssi poliisilaitoksilla. Myös Hans kaipaili harjoittelijoita, varsinkin naispuolisia.
Poliisikoulun pituusraja oli miehillä 175 senttiä, mutta Hans oli 160 senttiä pitkä. Hän oli aikanaan hakupapereissa valehdellut pituutensa ja läpäissyt tarkistusmittauksen jalkapohjiin liimattujen korkojen avulla. Ne oli pitänyt repiä pois ennen kuntotestiä.
Töissä Hans käytti buutseja, hän oli tämän kaupungin sheriffi.
Hiippari livahti ennen sovittua aikaa naisten pukuhuoneeseen. Ainikki oli ehtinyt riisua ja asetteli rintaliivit ja alushousut päällään siviilivaatteita pukukaappiinsa. Univormu odotti viikattuna penkillä.
Hans näki voimaharjoittelun pyöristämät pakarat, hengitys kiihtyi. Hän ei pystynyt hillitsemään itseään ja kävi kaksin käsin kiinni.
Ainikki kääntyi ympäri. Hän nappasi miehen sukukalleudet oikean nyrkkinsä sisään ja puristi. Päästä irti! kiekui Hans falsetissa.
Rauman poikakuorossa on sopraanon paikka auki, kertoi Ainikki. Äänenkorkeus ja pituus ovat kohdallaan. Kannattaa hakea.
Sovitaanko, että tämä on viimeinen kerta, kun fyysisesti kosketamme toisiamme? sanoi Ainikki.
Hansin mielestä se oli erinomainen ehdotus. Lauluhommat eivät kiinnostaneet.
2/10
Tehtaanpilli vihelsi. Kello oli 16.00, ja työaika päättyi tasan tarkkaan siihen. Työmiehet olivat vaihtaneet haalarit arkiasuun, suoriin housuihin ja pusakoihin. Tuuheat viikset ja muhkeat pulisongit koristivat vakavia kasvoja. Kourassa oli kassi, jolla eväät oli aamulla kannettu töihin. Vain sortaja marssi täällä salkku kädessä.
Rauma-Repolan Lokomon tehdasalue Tampereella tyhjeni työpäivän päätteeksi nopeammin kuin keskiolutpullo lauantaisaunan jälkeen.
Insinööri Veli-Matti Pellinkattila vilkuili poistuvia metallimiehiä työhuoneensa ikkunasta. Muratti kiipeili pitkin punatiilitalon seiniä, joita koristivat ornamentit ja pieniruutuiset kaari-ikkunat. Ne oli rakennettu aikana, jolloin arkkitehdit osasivat ajatella muutakin kuin tarkoituksenmukaisuutta.
Veli-Matti työskenteli Rauma-Repola Oceanics Oy:n tutkimuslaboratoriossa. Rauma-Repola Oceanics oli 200 hengen huippusalainen yksikkö, joka toimi Tampereen Lokomon tehtaalla. Näkyvä paikka asutuksen keskellä ei herättänyt epäluuloa.
Veli-Matti suunnitteli kahta syvänmerensukellusalusta Neuvostoliiton tiedeakatemialle. MIR-1 ja MIR-2 olivat tutkimusaluksia, joten Pariisin rauhansopimuksen rajoitteet eivät koskeneet niitä. Neuvostoliitto oli tilannut alukset naapurista, koska Suomi ei ollut allekirjoittanut länsivaltojen huipputekniikan vientikieltoa Varsovan liiton maihin.
Nämä sukellusalukset olivat todellista huipputeknologiaa. Kukaan maailmassa ei ollut pystynyt rakentamaan miehitettyjä sukelluskelloja, joilla pystyi sukeltamaan kuuden kilometrin syvyyteen.
Veli-Matti avasi työpöydän lukitun laatikoston ja otti sieltä nimettömän kulkukortin. Hän jätti omansa pöydälle ja haki toimistotarvikevarastosta mustan kulmakuminauhakansion.
Veli-Matti oli odottanut toimiston tyhjentymistä. Seinille ei kaivattu silmiä, vaikka toimeksianto oli tullut ylimmältä mahdolliselta taholta.
Käytävä oli autio. Veli-Matti laittoi hanskat käsiinsä ja käveli arkiston ovelle. Hän näytti kulkukorttia lukijalaitteelle ja näpytteli kuusinumeroisen koodin. Vihreä valo syttyi. Veli-Matti käveli kopiokoneelle ja laittoi sen lämpenemään. Laitteen käynnistyminen vei 15 minuuttia.
Arkistokaapeissa säilytettiin kaikki projektiin liittyvä dokumentaatio. Veli-Matti etsi projektin johtoryhmälle laaditut tilannekatsaukset, ohjausryhmän seurantaraportit ja laboratorion testitulokset. Hän kopioi dokumentit, sujautti kopiot kansioon ja palautti alkuperäiset paikoilleen.
Vierailusta jäi vain anonyymi merkintä arkiston kulunvalvontalokiin.
Rauma Repolan pääjohtaja oli projektin alkupäivinä ilmestynyt Veli-Matin työhuoneen ovelle. Tauno Matomäki oli korostanut, että tehtävä oli salaisen projektin kaikkein salaisin osa. Siitä ei saisi kertoa kenellekään talon sisällä eikä ulkona. Ei edes projektin sisäpiiriläisille.
Veli-Matti oli sanonut, että suomalaiseen insinööriin voi aina luottaa. Niin Taunokin oli arvellut.
Veli-Matin piti kopioida projektin keskeinen dokumentaatio ja luovuttaa aineistot ulkopuoliselle taholle. Sitä ei voinut tehdä Tampereella, koska KGB valvoi Lokomon tehtaita tarkasti. Sukellusalukset oli tilattu yksinoikeudella Neuvostoliiton tiedeakatemialle, eikä vastaavia aluksia ei saanut toimittaa länteen. Tilaaja halusi varmistaa, ettei arvokasta tietoa päätynyt muiden käsiin.
Tauno käski kopioimaan paperit ja lähettämään kopiot sisäpostilla työaikaraporttien mukana Repolan toiseen yksikköön. Raumalle tiedot voitiin luovuttaa, koska siellä valvonta ei ollut yhtä tarkkaa.
Tauno ei selittänyt, miksi näin toimittiin, ja Veli-Matti ymmärsi olla kysymättä. Konetekniikan insinööri ei ollut perehtynyt kansainvälisen voimapolitiikan koukeroihin, mutta hän tajusi, että tiedot päätyvät jollekin länsivaltojen tiedustelupalvelulle, todennäköisesti CIA:lle.
Suomi oli virallisesti puolueeton maa, eivätkä länsivaltojen vientirajoitukset koskeneet sitä. Käytännössä pienen maan piti kylmän sodan keskelle kumarrella niin itään kuin länteen. Veli-Matti veikkasi, että Tauno oli joutunut ostamaan amerikkalaisten hyväksynnän sukellusalusprojektille. Vastineeksi jenkit piti pitää ajan tasalla tuloksista.
Veli-Matti otti käytävän postilokerosta sisäpostin kuoria. Hän yliviivasi edellisen vastaanottajan nimen listasta ja kirjoitti seuraavalle tyhjälle riville: Rauman telakka, taloushallinto, Sanelma Horiseva. Veli-Matti siirsi paperit kansiosta kuoreen, jonka hän laittoi lähtevien lokerikkoon.
Sitten Veli-Matti siirsi ajatuksensa kesämokille ja laituriin, se pitäisi korjata talven jäljiltä. Kotimatkalla ehtisi hakea rautakaupasta pikasementtiä ja painekyllästettyä lautaa.
3/10
Sellutehtaan pöllähdys – mädäntyneen kananmunan ja virtsan hehkeä liitto – kirveli nenässä. Nuorempi konstaapeli Ainikki Nuivanen veivasi pelkääjän puolen ikkunan kiinni. Poliisiauto oli parkissa kauppatorilla Vanhan Rauman sydämessä.
Datsun 100A kurvasi toiveikkaana torille Samantha Foxin Touch Me -kehotuksen tahdissa. Vanhempi konstaapeli Hans Myhlqvist väläytti kerran sinivaloja. Naisten metsästykseen tuunattu Datsun ymmärsi yskän ja kaasutti tiehensä karvanopat heiluen. Kauppatorille ei saanut pysäköidä iltakymmenen jälkeen.
Vanhassa Raumassa tiet kulkivat niin kuin parhaiksi näkivät, myös tontit ilkkuivat ruutukaavalla. Vain pääväylät, Kauppakatu ja Kuninkaankatu kulkivat puutalokaupunginosan halki itä-länsisuunnassa. Pikkuliikkeet ja kahvilat olivat kokoontuneet pääkatujen varsille.
Paikalliset ajoivat mieluummin autolla kuin kävelivät Unescon maailmanperintökohteessa. Siksi jokaisen liikkeen edessä oli parkkipaikkoja, eikä kävelykatusuunnitelmista tullut koskaan mitään.
Kello viisi ihmiset katosivat ja liikkeet lukitsivat ovensa. Iltaisin mukulakiviä hallitsi katuralli.
Hans käynnisti poliisimaijan, kääntyi alas Kuninkaankadulle ja alkoi lasketella kohti Sypin korttelia. Se oli katurallin toinen pää, josta noustiin takaisin Kauppakatua torille. Kun parin korttelin sahaaminen alkoi kyllästyttää, parkkeerattiin torille tai heitettiin pidempi lenkki Suvitien kautta.
Sypin kortteli sijaitsi kaupungin keskipisteessä, uuden ja vanhan rajalla. Elementtitalot eivät kestäisi aikaa. Ne ränsistyivät nopeammin kuin vanhat puutalot, joita omistajat hinkkasivat ja puunasivat Museoviraston määräämässä tahdissa.
Kaupungin nuoret toivot kiersivät kävellen Sypin korttelia, jota kutsuttiin runtsaksi. Siellä pojille keimailtiin ja tytöille esitettiin kovista. Takatukat hulmusivat, permanentteja pöyhittiin, tupakka paloi. Epävarmuus peitettiin alkoholilla, uholla ja kovalla äänellä.
Konstaapelit kävivät kaatamassa alaikäisten juomat viemäriin ja rauhoittelivat tappelun rakentelijoita. Kaidalle tielle käännyttämisen he jättivät seurakunnan katupartiolle, se ei ollut valvovan viranomaisen tehtävä.
Jos nuorissa oli tulevaisuus, se näytti Ainikista tältä: ensiapu, putka, krapula, fritsuliina, keuhkosyöpä. Suurin osa tosin näytteli humalaisempaa kuin oikeasti oli. Kaverit pitivät pystyssä, mutta tasapainoaisti palautui, kun iskä tai äiskä nouti oman kullannuppunsa autolla kotiin nukkumaan.
Jahas, eiköhän pidetä ruokatauko, totesi Hans. Vatsan murina peittosi alleen poliisiradion äänet.
Poliisit noutivat usein yöpalansa Autogrilliltä, joka sijaitsi parin minuutin ajomatkan päässä keskustasta, Nortamonkadun ja Vuorikadun risteyksessä. Sieltä sai ruuan autoon, eikä tarvinnut kuunnella humalaisten sössötystä niin kuin Ykkösgrillillä Savilanpuistossa.
Autogrillin luukku loisti kulinaarisena majakkana, paistinrasvan haju levisi ympäristöön. Osa asiakkaista oli onnistunut laittamaan roskat roskakoriin, lokit nokkivat nakinpätkiä sinappisista paperikääröistä.
Grillinpitäjä Eine Happonen oli omien tuotteidensa mannekiini, jolla oli vaikeuksia mahtua sisään koppiinsa. Eine oli kääriytynyt parivuoteen lakanasta ommeltuun esiliinaan. Päässä hänellä oli hiussuoja, josta hiki puski läpi. Tällä grillillä salaattikin paistettiin upporasvassa ja päälle ripoteltiin kourallinen suolaa.
Hans tilasi autoluukulta jättihampurilaisen ja ison kokiksen jäillä. Ainikilla ei ollut nälkä.
Hans ajoi yöpala sylissään parkkipaidalle. Ainikki sai hypätä aterian ajaksi ratin taakse. Hans nosti kokiksen kojelaudalle ja haukkaili hampurilaisesta suuria suupaloja. Valkoinen majoneesi levisi ympäri viiksiä ja suupieliä. Ainikki yritti painaa pois mieleensä nousevat mielikuvat.
Rattijuoppo Syväraumankadulla, ilmoitti päivystäjä poliisiradiossa. Ainikki ei vastannut kutsuun.
Mitä keltanokka odottaa? Hans ihmetteli. Hän käski harjoittelijaa painamaan kaasun pohjaan. Oletko varma? tiedusteli Ainikki. Oletko kuuro, häh? huusi Hans. Ainikki kuittasi kutsun ja käynnisti auton. Hän laittoi ykkösen silmään ja polkaisi kaasua. Poliisiauto ampaisi liikkeelle soran pöllytessä.
Kokismuki kojelaudalta kaatui Hansin syliin. Hans kirosi: mitä hittoa harjoittelija oikein touhuaa? Sitä mitä vanhempi konstaapeli käskee, ilmoitti Ainikki. Hans keräili jääpalat sylistään ja viskasi ne ikkunasta ulos hampurilaisen jämien kanssa. Hän yritti kuivata housujensa etumusta paperitukolla.
Poliisit tavoittivat Syväraumankatua koko leveydeltä ajelevan auton Kappelinsalmen sillalla. Kuljettaja totteli pysähtymiskäskyä. Vanhempi konstaapeli käski nuorempaa konstaapelia hoitamaan puhallutuksen. Hans ei voinut nousta autosta, näytti siltä kuin olisi tullut housuun.
Ainikki käveli mustan Mercedes-Benz 500 SE:n luokse ja koputti sivulasiin. Kaupunginjohtaja Aulis Kuoppala avasi ikkunan, viinan lemu valkosipulilla vahvistettuna iski vasten kasvoja. Ainikki kehotti sammuttamaan moottorin ja astumaan ulos autosta.
Eikö typykkä tiedä, kuka minä olen?
Aulis valisti olevan kaupunginjohtaja ja poliisipäällikön kalakaveri. Heillä oli tapana käydä Olkiluodon edustalla narraamassa ahvenia. Konstaapelin kannattaisi jatkaa matkaansa, mikäli ura poliisin palveluksessa kiinnosti.
Ainikki toisti käskyn, Aulis painoi kytkimen pohjaan ja hapuili vaihdetankoa. Ainikki ojensi molemmat kädet ikkunasta sisään. Hän otti oikealla kädellä niskan takaa kiinni ja työnsi vasemman käden etu- ja keskisormen asiakkaan sieraimiin. Kipu oli niin kova, että mies nousi helposti penkistä ja tuli kiltisti ulos autonikkunasta.
Aulis putosi selälleen kadulle, ilmat menivät pihalle. Kalamies haukkoi henkeään kuin narrattu ahven paatin pohjalla.
Kiva, että päätit kuitenkin jäädä, sanoi Ainikki.
Kun Aulis sai ensimmäisen kerran henkeä, Ainikki työnsi alkometrin suuhun. 2,8 promillea eli törkeä rattijuopumus, ilmoitti Ainikki. Hän laittoi käsiraudat Auliksen ranteisiin ja talutti tämän maijan takaosaan.
Rauman aluesairaala oli seuraava pysäkki. Siellä vahvistettiin verikokeella humalatilan vahvuus ja yhden uran päätepiste.
4/10
Rauma-Repolan telakan porttivahti Reima Vihinen oli hämmentynyt. Viimeiset kaksikymmentä vuotta Reima oli todistanut, että konttoristi Sanelma Horiseva marssi portista ulos nenä pystyssä tervehtimättä.
Sanelma heilutti kättään kuin kauan kaivatulle ystävälle ja toivotti päälle hyviä viikonloppuja. Reima ei osannut toimia yllättävässä tilanteessa, vaikka oli ammattitutkinnon suorittanut turva-alan ammattilainen.
Sanelmalla oli hyvä syy hyvään tuuleensa: hän oli tavannut elämänsä miehen. Nainen oli kokenut kohtalokseen olla Kristuksen morsian maan päällä. Vanhapiika oli arkisempi kuvaus tästä elämäntyylistä.
Kyttääminen, tuomitseminen ja juoruaminen olivat olleet elämän tärkeintä sisältöä. Nyt Sanelma oli alkanut hieman ymmärtää haureuden harjoittajia. Itse asiassa oli aika mukava peuhata miehen kanssa lakanoissa. Siinä ei ollut mitään pahaa, sillä he olivat kihloissa. Sanelma piti sormusta vain kotioloissa, niin oli sovittu.
Sanelma nousi siveästi polkupyörän satulaan ja liittyi liikennevirtaan, joka kuljetti työväen pois satama-alueelta. Raumalla muutaman pyöräilijän ja parin auton yhteisajoa kutsuttiin ruuhkaksi. Sanelma polki kaupungin läpi kotiinsa Kukonkarinkadulle ja lukitsi pyöränsä pihatelineeseen.
Paritalon puolikas odotti emäntäänsä.
Sanelma kurkki vanhasta tottumuksesta naapurin ikkunasta sisään. Sielläkin oli tultu töistä kotiin ja laitettiin jauhelihakastiketta. Lapset olivat jättäneet lelunsa ympäri pihaa, siitä pitäisi huomauttaa perheenäidille. Sen saamaton mies ei ollut vieläkään leikannut pensasaitaa, vaikka oli luvannut niin toissapäivänä.
Kissat toivottivat Sanelman tervetulleeksi kotiin. Eteisessä ne kiehnäsivät emännän jaloissa, naukuivat ruokaa. Taidan olla aikamoinen kissa itsekin, ajatteli Sanelma ja punastui. Hän kävi keittiössä täyttämässä ruokakupit.
Sanelma vaihtoi harmaan lottapukunsa neonväriseen Club A by Torstai -verryttelyasuun, joka oli löytynyt Pyörä-Nurmen alennustangosta. Hän siirsi kulmanauhakansion työkassista selkäreppuun. Sanelma teki muutaman verryttelyliikkeen Radio Ramonan tahdissa ennen kuin lähti lenkille.
Sanelma viihtyi Kukonkarinkadulla. Sieltä oli sunnuntaisin lyhyt matka Pyhän Ristin kirkkoon, joka seisoi Raumanjoen partaalla. Kirkko oli aikanaan pystytetty fransiskaaniveljien luostarikirkoksi, mutta kruunu oli sosialisoinut katolisen kirkon varat uskonpuhdistuksessa. Luterilaiset olivat löytäneet tilalle uutta käyttöä, kun oma kirkko oli noussut savuna taivaaseen.
Sanelma ohitti kirkon ja jatkoi Raumanjoen vartta pitkin. Muinoin jokea pitkin oli purjehdittu Äyhönjärveen asti, mutta maankohoamisen vuoksi se oli kutistunut pahaiseksi puroksi. Nortamonkadulla joki vaihtoi nimensä kanaaliksi.
Mummot ruokkivat vedessä lipuvia sorsia, lapset kivittävät samoja luontokappaleita.
Sanelma hölkkäsi kanaalin rantaa Vähämaanpuistoon asti ja kääntyi sieltä kohti Sinisaaren kerrostaloja. Sinisaaren ja Rauma-Repolan paperitehtaiden väliin jäi metsikkö, jossa oli pururata kuntoilijoita varten.
Kyltissä luki Häpläntie. Ihme nimi – mitä se mahtaa tarkoittaa? pohti Sanelma. Hän juoksi kerrostalojen ohi ja kääntyi pururadalle vievälle hiekkatielle. Talolan työläisille rakennetut puutalot katselivat vierestä, kun neonvärinen verryttelyasu katosi metsään.
Sanelma noudatti ohjeita. Hän juoksi kilometrin mittaisen radan ympäri ja varmisti, ettei liikkeellä ollut muita. Sitten Sanelma pysähtyi radan perimmäisessä mutkassa. Hän poikkesi metsään ja piilotti repun kivenkoloon.
Kädet ja jalat tärisivät, vatsaa kipristi. Ihanan jännittävää, mietti Sanelma. Mies oli pyytänyt suorittamaan huippusalaisen tehtävän, josta ei saisi kertoa kenelläkään.
Sanelma odotti malttamattomana papin aamenta. Sen jälkeen pääsisi näyttämään miestä koko kaupungille ja vaientamaan puheet, ettei Horisevan likka kelpaa kenellekään.
5/10
Koiran selkälihakset värähtelivät askelten tahdissa. Kuonokopan takaa kuului tasainen murina.
Vanhempi konstaapeli Hans Myhlqvist oli pukeutunut Davidin huppariin ja salihousuihin, jotka oli ostettu Sokoksen lastenosastolta. Hän sitoi koiran kaasupullotelineeseen ja kaivoi avainnipun vyölaukustaan. Lukko aukeni vastentahtoisesti ja saranat vinkuivat kuin kakarat karkkihyllyllä.
Hans työnsi dobermannin kuono edellä oven väliin. Hän piti ovella koiraa aloillaan samalla, kun irrotti kuonokopan takaapäin. Talutushihna napsahti irti kaulapannasta. Hans työnsi koiran sisään teollisuushalliin.
Minua ei nöyryytetä, minä nöyryytän muita, linjasi Hans. Tyttö saisi oppia, kuka on tämän kaupungin sheriffi, jonka jalkojen juuren naiset lankeavat laumoina.
Hans ei ollut uskonut onneaan, kun oli napannut Kosti Kaunasalmen kiinni Unajan puskista. Pitkän linjan venkulalla oli kaltoin kohdeltu koira. Kosti lähti linnaan, koira passitettiin piikille eläinlääkärin luokse.
Avomallinen Ford Mustang GT odotti pimeän lyhtypylvään alla. Hans yritti hypätä oven yli etupenkille, mutta pikkumies otti kimmokkeen auton kyljestä ja mätkähti kadulle. Hans katsoi ympärilleen ja huokaisi helpotuksesta, kukaan ei nähnyt.
Hans nousi avaimien avulla autoonsa ja ajoi poliisiasemalle iltavuoroon. Hän vaihtoi virka-asuun ja kasvoi työmittoihin buutsien avulla. Maija löytyi omalta paikaltaan autotallista ja nuorempi konstaapeli Ainikki Nuivanen poliisiaseman sisäpihalta. Hans vinkkasi harjoittelijan kyytiin.
Konkari halusi opettaa aloittelijalle ammatin saloja. Alkoholi oli suurin yksittäinen tekijä häiriökäyttäytymisessä. Jos tuon muuttujan poistaa yhtälöstä, tilastot kaunistuvat.
Miten tuo temppu tehdään? tiedusteli Ainikki.
Hans selitti, ettei aikuisten juomiselle voinut mitään, mutta nuoret dokaavat Otanlahden kesäteatterissa. Kun juomat on nautittu, porukka horjuu läheiseen maauimalaan eli makikseen tai valuu keskustaan. Kun poliisi tulee paikalle, mukulat pakenevat metsään. He palaavat juomien kanssa tilanteen rauhoituttua.
Näin käy siis, jos poliisi tulee yhdestä suunnasta. Mutta jos ryhmän yllättää kahdesta suunnasta, he joutuvat piilottamaan pullonsa metsään. Sieltä ne voi poimia pois kuin marjat.
Hans pysäytti maijan Otantien varteen. Hän käski Ainikki ottamaan taskulampun ja kiertämään metsän kautta kesäteatterin taakse. Hans ajaisi Suvitien kautta teatteriin valot vilkkuen. Kun nuoret ottaisivat jalat alleen, partiokaveri tulisi heitä vastaan taskulampun kanssa.
Ainikki tarpoi metsään ja arveli, että tämä voisi jopa toimia. Ehkä Hans ei ollutkaan täysin tyhmä.
Hans kurvasi kesäteatterin aukiolle sinivalot vilkkuen. Kuten vanhempi konstaapeli oli ennakoinut, nuoret juoksivat metsään. Ainikki sytytti taskulampun ja tuli karkulaisia vastaan. Selkäreput ja kassit olivat kadonneet ennen kohtaamista. Kaikki tottelivat pysähtymiskäskyä paitsi yksi nopeajalkainen.
Ainikki laittoi jalan Tiitus Kupiaisen juoksulinjalle.
Sä kamppasit mut, huusi Tiitus maasta. Ainikki vakuutti, että nuorimies oli kompuroinut itsekseen. Tiitus kiekui, ettei poliisi voi mitään, he olivat alaikäisiä. Äänenmurros ei ole rikos, Ainikki myönsi. Hän tiedusteli, mitä nuorimies arveli jemmapulloille käyneen. Mitähän poliisikollega oli tehnyt niille tällä välin?
Ainikki toivotti kaikille turvallista illanjatkoa.
Hans kehui, että harjoittelija oli tehnyt hyvää työtä. Kyllä tytöstä vielä poliisi tehdään. Ainikki muistutti, että hän oli jo itse asiassa poliisi, harjoittelijat nimitetään virallisesti nuoremmiksi konstaapeleiksi. Eipäs mennä asioiden edelle, eikä kukaan pidä nuorempaa konstaapeli minään, totesi Hans.
Taistelupari ajoi keskustaan ja partioi kesäisiä katuja. Hans esitteli kierroksella rikospaikkoja ja kertoi poliisijuttuja, joiden sankari oli kertoja itse.
Aittakarinkadulla Sinisaaressa Ainikki huomasi neonvärisiin verkkareihin pukeutuneen naislenkkeilijän. Vähän myöhemmin nuorempi konstaapeli havaitsi ulkomaalaisen näköisen miehen, jolla oli samanlainen reppu selässään kuin naisella oli aikaisemmin ollut.
Ainikki kysyi vanhemman kollegan ajatuksia havainnosta. Hansin mukaan poliisit ottivat kiinni pahiksia, eivätkä tuhlaa aikaansa lenkkeilijöiden kyttäämiseen. Satutko tuntemaan juoksijat? tiedusteli Ainikki. Hans muisteli, että nainen oli konttoristina Repolan telakalta, heppu oli kai ulkomaalainen liikemies.
Hansille tuli tarve soittaa henkilökohtainen puhelu, ja hän pysäytti auton puhelinkopin eteen. Hans väänsi hätäkeskuksen numeron ja kertoi nähneensä epäilyttävää liikehdintää Lapelan konepajalla Aittakarinkadulla. Kun hätäkeskuspäivystäjä tiedusteli soittajan nimeä, Hans löi luurin kiinni.
Hans palasi ratin taakse. Ei mennyt aikaakaan, kun poliisiradio ilmoitti, että nimettömän soittajan mukaan Lapelan konepajalle on mahdollisesti murtauduttu. Hans kuittasi, että paikka käydään tarkistamassa.
Hans piti ajonopeuden rajoitusten mukaisena. Ainikki arveli, että perille pääsee nopeamminkin. Hansilla ei ollut kiire, joku yli-innokas kansalainen oli taas nähnyt omiaan. Mutta kaikki ilmoitukset hoidetaan, se oli viranomaisen velvollisuus.
Konepaja sijaitsi Aittakarinkadun satamanpuoleisessa päässä, kanaalin varrella. Aluetta kiersi puuaita, se lahosi pystyyn ja hilseili maahaan. Joka toinen katulamppu oli pimeänä kaupungin säästöliekin vuoksi.
Hans pysäköi hiekkapihalle, joka puolella lojui romua ja työkaluja. Piha puski heinää ja pajukkoa, joita kukaan ei ollut viitsinyt raivata.
Käy tyttö tarkistamassa halli, käski Hans. Tärkeämmät tehtävät odottivat, eikä täällä kannattanut tuhlata aikaa. Ainikin mielestä tarkistus kannatti tehdä yhdessä, näin mahdollinen kiinniotto olisi turvallisempi. Se oli Hansin mukaan resurssien tuhlaamista. Hän lupasi pitää kädestä, jos harjoittelijaa pelotti.
Pihamaan ainoa toimiva valaisin lähetti viimeisen valonsäteensä. Ainikki otti taskulampun telineestä ja nousi autosta. Hän tiesi astuvansa ansaan.
Aaltopeltihallin liukuovi aukeni vaivalloisesti, hiekkapuhallushiekka pölisi jaloissa. Ainikki eteni hitaasti ja haravoi pimeyttä valokeilalla. Matala murina pysäytti kulun. Ainikki osoitti taskulampulla äänen suuntaan, silmät loistivat sieltä takaisin.
Koira ampaisi juoksuun. Se halusi kostaa kaiken kokemansa, repiä tunkeilijan kappaleiksi.
Paikka! Istu!
Koira ei tiennyt itsekään, miksi se totteli.
Siinä istuessaan koira rakastui, se ei ollut kokenut vastaavaa käskyttämistä aikaisemmin. Ainikki silitti koiran päätä, rapsutti sitä korvan takaa. Koira kellahti selälleen.
Hans laski, että tytön olisi jo pitänyt törmätä koiraan. Miksei mitään tapahdu? Hän nousi autosta ja yritti nähdä halliin. Hans kuuli vihdoin haukahduksia ja näki, kuinka koira juoksi ulos ovesta.
Buutsit eivät ole parhaat mahdolliset juoksukengät, mutta tarvittaessa niilläkin pääsee kovaa. Hans kääntyi koroillaan ja säntäsi pois konepajan pihalta. Hän juoksi sivuilleen katsomatta tien yli ja loikkasi kanaaliin.
Koira pysähtyi veden partaalle, haju pisteli sen herkässä kuonossa. Koira kääntyi, se jolkotteli takaisin emäntänsä luokse.
6/10
Rauma-Repolan Lokomon tehtaan punatiilifasadi vuodelta 1915 oli suomalaista teollisuushistoriaa kauneimmillaan. Aaltopeltinen uudisrakennus ei hivellyt silmää, mutta sen seinien sisäpuolella oli huipputeknologiaa.
Oy Lokomo Ab oli perustettu Tampereen laidalle, mutta ajan myötä asutus oli saartanut konepajan. Aidan toisella puolella rautatie kuljetti ihmisiä ja tavaroita.
Rauma-Repola Oceanics Oy:n insinööri Veli-Matti Pellinkattila ohjasi käsimerkein siltanosturia, joka liikkui katonrajaan asennetuilla kiskoilla. Keltaisessa teräspalkissa luki 20t. Seis! näytti Veli-Matti nosturinkuljettajalle, koukku pysähtyi 3,7 tonnia painavan teräspallon yläpuolelle.
Veli-Matti laittoi oikean käden alaviistoon ja pyöritti sitä hitaasti. Koukku laskeutui ja pysähtyi, kun käsi käski. Veli-Matti nyökkäsi nostotiimille, joka kiinnitti koukun sakkelille teräspallon nostokorvaan. Sakkelissa oli kauko-ohjattava painekytkin, joka vapautti sokan ja irrotti kuorman.
Laukaisin oli Veli-Matin kädessä. Hän katseli, kun kolmen hengen nostotiimi työskenteli sukellusaluksen miehistöpallon ympärillä. Se oli suomalaisen insinööritaidon mestarinäyte.
Muut joutuivat käyttämään titaania ja kokoamaan pallonsa hitsaamalla. Suomalaiset olivat onnistuneet valamaan rakenteen nikkeliteräksestä, minkä ansiosta seinämät olivat puolta ohuemmat kuin titaanista valmistetuilla. Pallo muodostui kahdesta puolikkaasta, jotka oli pultattu yhteen. Näin vältyttiin lujuusongelmilta, joita hitsauksen tuottama lämpö aiheutti.
Veli-Matti oli alusta asti luottanut, että lokomolaiset pystyvät valamaan teräksestä miehistöpallon, jolla kolme miestä voi sukeltaa valtamerien syvyyksiin. Epäilijät, joista ei ollut pulaa, saisivat kohta oppitunnin.
Hallin päässä oli parvi, sinne vievä ovi avautui. Sisään asteli miehiä tummissa puvuissaan. Pönäkät profiilit kiristivät takkien napit äärirajoille. Rauma-Repolan pääjohtaja Tauno Matomäki isännöi seuruetta. Tilaajan edustajat Neuvostoliiton tiedeakatemiasta ja projektiryhmän johto levittäytyivät kaiteen edustalle.
Tauno vinkkasi Veli-Matille, että oli aika aloittaa pudotuskoe.
Miehistöpallon sisähalkaisija oli 2,1 metriä ja seinämien paksuus 40 millimetriä. Alun perin ne oli valettu 200 millimetrin paksuiseksi. Sitten huokoinen aines oli työstetty pois sisäpuolelta ja jäljelle jäi valun vahvin ja tiivein osa. Pienen pienikin huokonen tuhosi teräksen paineenkestävyyden.
Pudotuskokeella testattiin teräsrakenteen lujuutta. Mikäli pallo kestäisi pudotuksen kymmenestä metristä, se kestäisi myös vedenpaineen kuuden kilometrin syvyydessä.
Se menee rikki kuin kananmuna, arveli Fanny Grater.
Fannyllä oli Rauma-Repolan haalari, kypärä ja suojalasit. CIA:n agentti oli lennätetty Suomeen, koska paikallisen lähetystön väkeä ei voinut käyttää tässä operaatiossa. Paikalla olevat KGB:n miehet tunsivat kaikki paikalliset Yhdysvaltain agentit.
Kun miehistöpallo oli nostettu oikeaan korkeuteen, Veli-Matti ohjasi sen pudotuspaikalle. Siihen oli tuotu 50 millimetriä paksu teräslevy, koska pallo olisi pudotessaan muuten tuhonnut betonilattian.
Veli-Matti näytti Taunolle, että kaikki on valmista. Tauno nyökkäsi, Veli-Matti painoi laukaisinta.
Painekytkin vapautti pallon painovoiman armoille, matka maahan kesti noin sekunnin. Ensin kuului valtava kumahdus, sitten pallo ponnahti maasta pari kertaa ja pysähtyi levyn päälle. Täysin ehjänä.
Fannyn leuka loksahti alas. Aivot eivät sulattaneet silmien välittämää tietoa. Hän käveli muun nostotiimin kanssa pallon luokse. Fanny kosketteli teräspintaa kuin epäilevä Tuomas Jeesuksen haavoja.
Veli-Matti tutki pallon ultraäänen kanssa: säröjä tai halkeamia ei löytynyt. Suomalainen insinööri oli voittanut ulkomaiset virkaveljensä 100–0.
Tauno oli kotoisin Nakkilasta, mutta hänen hymynsä oli Naantalista. Kokenut idänkaupan kävijä tiesi, että illalla kohotettaisiin malja jos toinenkin kansojen ystävyyden kunniaksi. Rauma-Repola oli vuosien varrella toimittanut Neuvostoliittoon yli tuhat alusta, mutta tämä pienoissukellusvene oli omassa luokassaan. Tiedeakatemian jäsenet kättelivät kilpaa isäntiään, eikä poskisuudelmiltakaan pystytty välttymään.
Fannyä ei hymyilyttänyt. Yö menisi raporttia laatiessa, mutta se ei voinut odottaa. Tämä oli katastrofi, suomalaiset oli pakko pysäyttää.
7/10
Raumalla henkilöllisyyden selvittäminen oli helppoa, koska kaikki tunsivat toisensa ja vieraista otettiin selvää. Sanelma Horiseva tunnettiin poliisilaitoksen kahvihuoneessa. Liikemiehet suosivat hotelli Raumanlinnaa ja Kalliohovia, ulkomaan elävää kannatti kysellä niistä.
Työkaverit tiedustelivat syytä Ainikki Nuivasen uteliaisuuteen – mitä nuorempi konstaapeli tutki? Lenkkeilyn positiivisia terveysvaikutuksia, vastasi Ainikki poistuessaan.
Ainikki tarttui luuriin. Raumanlinna oli vesiperä, mutta Kalliohovin respa tunnisti tumman, jykeväleukaisen ulkomaalaismiehen. Vastaanottovirkailija luki hotellikortista: Thorn Ridgeback, kotipaikka Yhdysvallat, ammatti myyntiedustaja, matkantarkoitus liikematka.
Mitä tekemistä Rauma-Repolan konttoristilla ja yhdysvaltalaisella liikemiehellä oli keskenään?
Sanelma oli kahvihuonelähteiden mukaan vanhapiika, jonka elämän sisällöt olivat uskonto ja toisten tekemisten kyttääminen. Siveydensipuli istui kirkkovaltuustossa ja teki vapaaehtoistyötä seurakunnassa.
Profiili oli otollinen värväykselle. Rakkaus sai uskomaan ja tekemään lähes mitä vain, varsinkin yksinäisen ihmisen. Tiedustelupalvelut käyttivät tätä heikkoutta hyväkseen.
Konttoristin työ oli rutiininomaista paperin pyörittämistä, eikä Sanelmalla ollut pääsyä salaisiin tietoihin. Hän ei siis voinut toimia yksin, kyseessä oli suurempi kuvio, jossa oli mukana muitakin, päätteli Ainikki.
Oli päivänselvää, että Sanelma luovutti tietoja, mutta mitä tietoja. Siitä pitää ottaa selvää, mietti Ainikki. Suunnitelma alkoi pikkuhiljaa hahmottua. Hän päätti lähteä työpäivän jälkeen lenkille.
Asunnollaan Ainikki pukeutui tummanvihreään verryttelyasuun ja sitoi tukan nutturalle. Kaikki oli valmista. Dobermanni, jonka Ainikki oli nimennyt Göbbelsiksi, heilutti häntäänsä, se tiesi pääsevänsä ulos.
Ainikki oli valinnut tarkkailupisteeksi korkean kallion, koska sieltä näki koko pururadan. Hän rakensi oksista ja saniaisista näkösuojan itselleen ja Göbille.
Tietojen luovutuspaikka oli ihanteellinen: lenkkeily tarjosi hyvän syyn liikkua rauhallisen metsän suojissa.
Juokseminen ei ole lähiseudun asukkaiden ykkösharrastus, päätteli Ainikki pururadan suosiosta. Paikat alkoivat puutua makaamisesta, Ainikki venytteli saadakseen veren kiertämään.
Odotus palkittiin, kun neonvärinen juoksuasu ilmestyi metsän reunaan. Pururadan puolivälissä Sanelma Horiseva poikkesi metsään. Hän palasi ilman reppua, juoksi kierroksen loppuun ja poistui pururadalta.
Aikaa ei ole paljon, Ainikki arvioi. Hän liikkui niin nopeasti ja hiljaa kuin mahdollista.
Pururadan ja metsän rajassa Ainikki käski: Etsi! Koira alkoi nuuhkia maata. Siellä oli paljon mielenkiintoisia hajuja mutta myös yksi tuore ihmisen jälki, jota se alkoi seurata.
Göbi haukahti ja heilutti häntäänsä kivenkolon luona. Ainikki nosti sieltä repun ja laittoi selkäänsä. Pururadalta alkoi kuulua askelten ääniä. Kiinni! käski Ainikki koiraa.
Thorn Ridgebackin askel oli keveä ja lennokas. Kaikki bisnesmiehet eivät olleet yhtä hyvässä kunnossa kuin Thorn, mutta he eivät olleet käyneet läpi CIA:n fyysisesti raskasta koulutusohjelmaa.
Rakkaudenkipeän naisen viettely oli ollut ammattimiehelle helppoa. Tietojen luovuttamisen olisi voinut järjestää toisinkin, mutta nainen nautti vakoiluleikistä, siitä sai jännitystä elämään.
Thorn ei odottanut, että vastaan juoksee verenhimoinen dobermanni, mutta ei jäänyt ihmettelemään asiaa vaan kiipesi lähimpään puuhun. Ilman asetta ihmisen mahdollisuudet koulutettua koiraa vastaan olivat pienet.
Ainikki kiersi metsän reunaan. Hän päätteli Göbin haukunnasta, että mies oli kiivennyt turvaan. Polkupyörä odotti puuta vasten. Ainikki nousi sen selkään, pisti kaksi sormea suuhun ja vihelsi terävästi. Kun Göbi ilmestyi puiden lomasta, Ainikki alkoi polkea niin lujaa kuin pystyi.
Matka Sahanpolulta läpi Sinisaaren kerrostalojen ravintola Sinisoihdun eteen kesti parikymmentä sekuntia. Ainikki laittoi pyörän telineeseen, otti autonavaimet ja avasi parkkipaikalle pysäköidyn Ladan oven. Göbi hyppäsi sisään ja Ainikki perässä.
Aittakarinkadun liikennevalot pysäyttivät auton.
Ainikki näki peruutuspeilistä miehen ilmestyvän Sinisaaren aukiolle ja katsovan ympärilleen. Punaisia päin ei voinut ajaa, koska se olisi kiinnittänyt liikaa huomiota. Thorn näki kolme mahdollista pakoautoa ja painoi kaikkien rekisterinumerot mieleen.
Poliisiaseman autohallissa Ainikki peruutti Ladan ruutuun. Hän ruuvasi rekisterikilvet irti ja vaihtoi oikeisiin. Aulassa päivystäjä tilasi pyytäjälle farmaritaksin. Kun pirssi saapui, Ainikki auttoi Göbin takakonttiin. Ainikki tilasi kuljettajalta maisemakierroksen ilman selostusta, hän ei halunnut mennä suorinta tietä asunnolleen.
Kolmen vartin jälkeen Ainikki pyysi kuljettajaa jättämään hänet pois Kanavakatu 16 sisäpihalle. Thornin hotelli sijaitsi läheisellä Kalliokadulla. Huonolla onnella mies näkisi tutun koiran, jos he nousisivat autosta kadun puolella. Ammattilaisten kanssa ei voinut olla liian varovainen.
Ainikki laski repun eteisen lattialle. Thorn ei ollut nähnyt häntä, mutta Göbi oli toinen asia. Koiralle piti järjestää uusi kortteeri. Ainikki nappasi luurin hartian ja pään väliin. Toisella kädellä hän piti puhelinta, toisella pyöritti Orimattilan suuntanumeroa.
Nuivasella, vastasi isäntä puhelimeen. Ainikki tervehti isäänsä, kysyi kuulumisia. Aatu sanoi, että hyvää, kiitos kysymästä. Isä epäili, ettei tytär ollut soittanut kysyäkseen, mitä kuuluu. Ainikki myönsi asian olevan näin. Hän oli hankkinut koiran, joka tarvitsi väliaikaista hoitopaikkaa.
Ai, olet hankkinut koiran, totesi Aatu. En tiennyt, että sinä pidät eläimistä, mutta kyllä yksi koira maatilalle aina mahtuu.
Tiesin, että sinuun voi luottaa, sanoi Ainikki.
8. osa
Helsingin keskustan liikennevalot vilkkuivat, poliisit katkaisivat liikenteen Mannerheimintiellä. Mustien autojen saattue lipui ohi eduskuntatalon, lasipalatsin, Forumin kauppakeskuksen. Autot kääntyivät Stockmannin tavaratalon kulmalta Aleksanterinkadulle. Pieni lippu Cadillac Fleetwoodin konepellillä kertoi, mistä valtiovieraat olivat kotoisin.
Yhdysvaltain suurlähetystön edustusauto ajoi Aleksanterinkadun päästä päähän, kääntyi oikealle Mariankadulle ja kiersi korttelin. Se pysähtyi Presidentinlinnan eteen Pohjoisesplanadille. Salaisen palvelun mies mustassa puvussa, aurinkolasit silmillä ja nappi korvassa avasi takaoven.
Ulkoministeri George P. Shultz nousi autosta ja venytteli vaivihkaa yhdeksän tunnin lennosta ja automatkasta puutuneita jäseniään. George suoristi takkinsa liepeet. Hän huokui itsevarmuutta, jota on suotu vain suurvallan eliitille.
Kaksi sotilasta seisoi vartiossa linnan pääoven molemmin puolin. Presidentti Mauno Koivisto odotti pihalla adjutanttinsa, Tellervo-puolisonsa ja Kaartin soittokunnan kanssa. Snellmanin ala-asteelta oli haettu sievä pikkutyttö kukittamaan vieras. Valtaa pitävät tulivat mielellään kuvatuksi lasten kanssa. Siten sai annettua itsestään inhimillisen kuvan, joka vetosi tunteisiin – järkeä kansalla ei ollut.
Tuulenpuuska leikitteli Maunon otsakiehkuran kanssa. George hamuili päälakeaan, jonka hiukset olivat hylänneet. Hän laski kätensä nopeasti ja kätteli isäntäänsä. George hymyili kameroille ja kukat ojentavalle pikkutytölle. Adjutantti vahvisti toimittajille, että presidentti Koivisto ja ulkoministeri Schultz pitävät tapaamisen jälkeen lehdistötilaisuuden, jossa kerrotaan keskustelujen annista.
Mauno ohjasi valtiovieraan portaiden kautta linnan toisen kerroksen edustustiloihin.
Keltaisessa salissa oli tapana ottaa vastaan viralliset vieraat ja lähetystöt. Kaksi empirenojatuolia odotti presidenttiä ja ulkoministeriä takan edessä, niiden vieressä oli tavalliset penkit tulkkeja varten. Mauno ja George istuivat alas. He antoivat valokuvata itseään hetken, kunnes adjutantti hääti sopulit pois jaloista.
Kaksikko keskusteli tulkkien välityksellä Suomen puolueettomuuspolitiikasta, maiden välisistä kauppasuhteista ja opiskelijavaihto-ohjelmista. Sitten George ehdotti, että tulkit päästettäisiin tauolle. Vihdoinkin päästää asiaan, Mauno mietti.
Mauno tiesi hyvän huoneen epävirallisille keskusteluille. Kirjasto oli presidentin lempipaikka koko linnassa, hänellä oli tapana vetäytyä sinne fundeeraamaan. Ajatukset kirkastuivat omassa rauhassa. Mutta ne kannatti esittää julkisuudessa epäselvästi, koska vaikeaselkoisuus tulkittiin Suomessa älykkyydeksi.
Mauno tiesi Yhdysvaltain ulkoministerin vierailun todellisen syyn: jenkit halusivat upottaa suomalaisten rakentamat sukellusalukset.
Suomi oli joutunut kovan diplomaattisen painostuksen alaiseksi. Yhdysvaltain suurlähettiläs oli antanut ymmärtää, että jos Neuvostoliitto saa sukellusalukset, niin suomalaisyritysten lisenssianomukset USA:n markkinoilla hylätään. Varapresidentti George Bush oli puolestaan lähettänyt Suomen presidentille kirjeen, jossa oli todennut, että Rauma-Repolan projekti uhkaa maailmanlaajuista turvallisuutta.
George otti hyvän asennon nojatuolissa. Maunokin teki olonsa niin mukavaksi kuin pystyi. Hän antoi vieraan avata pelin, kuuntelemalla toisen aikeet selvisivät yleensä parhaiten.
George ylisti Suomen ja Yhdysvaltainen hyviä suhteita, niitä kannatti vaalia. Suomalainen Rauma-Repola oli valmistanut kaksi syvänmerensukellusalusta, jotka heiluttivat maailman valtatasapainoa. Yhdysvallat arvostaisi kovasti, jos Suomen poliittinen johto estäisi alusten toimituksen Neuvostoliittoon.
Mauno totesi käsiensä olevan sidotut. Mikäli yritykset eivät riko lakia, valtiovalta ei voi Suomessa puuttua siihen, mitä tuotteita kehitetään tai kenen kanssa käydään kauppaa.
Tahto keinot löytää, korosti George. Lakitekniset yksityiskohdat eivät olleet hidastaneet edeltäjän, presidentti Kekkosen toimia. Mauno totesi, että hänen kaudellaan Suomi oli siirtynyt itsevaltiudesta parlamentarismiin. Vastaavat manööverit eivät olleet mahdollisia eivätkä toivottavia.
George uteli, millaisia tulevaisuuden suunnitelmia herra presidentillä oli virkakautensa jälkeen. Yhdysvallat voisi olla avuksi, jos YK-tehtävät kiinnostivat. Mutta se edellytti tämän akuutin ongelman ratkaisua.
Toinen kausi presidenttinä, sitten eläkkeelle, kertoi Mauno.
Georgen kärsivällisyys alkoi loppua. Lilliputtimaan venkoileva päämies teeskenteli, että idänkaupassa bisnes ja politiikka eivät muka kulkeneet käsi kädessä. Jos presidentillä ei ollut suoraa vaikutusvaltaa, niin hänellä oli ainakin arvovaltaa. Sitä sopi nyt käyttää.
Maunon mielestä arvovaltaa kannatti käyttää harkiten. Se oli harvinainen luonnonvara, joka uusiutui hitaasti. George ei ymmärtänyt fundeerauksia vallankäytöstä ja luonnonvaroista. Hän päätti vääntää asian rautalangasta: syvänmerensukellusalukset ovat sotilaallinen uhka.
Kolmas maailmansota syttyy jossakin muualla kuin valtameren pohjalla, Mauno arveli. Hän ehdotti palaamista virallisen protokollan puolelle Keltaiseen saliin. Mennään vaan, mutta tämä ei jää tähän, lupasi George.
Virallisen tapaamisen jälkeen Mauno ja George kävelivät yhdessä lehdistön eteen. Suomen ja Yhdysvaltainen suhteet ovat lämpimät, kaksikko korosti. Yhteistyötä tehdään monella saralla, ja maiden välillä vallitsee laaja yhteisymmärrys.
9/10
Ikkunaverhot olivat harmaat, eikä pöydällä ollut Marimekon pöytäliinaa. Nuorempi konstaapeli Ainikki Nuivanen ei kaivannut asuntoonsa koristeita.
Kirjahyllyssä oli Anthony Burgessin ”Kellopeliappelsiini”, Arthur Schopenhauerin ”Pessimistin elämänviisaus” ja poliisin voimankäyttöopas. Kaikki viranomaisen työssä tarvittavia perusteoksia.
Ainikki veti verhot kiinni ja kaivoi Rauma-Repolan repusta kulmanauhakansion. Hän piti sitä hetken käsissään: kaunis, tarkoituksenmukainen käyttöesine, joka tarjoaa suojaa ja järjestystä papereille.
Ainikki asetti kansion pöydälle ja vapautti kuminauhan. Hän otti paperit yksitellen kansiosta ja levitti eteensä pöydälle. Ainikki ei ollut insinööri, mutta tunnisti, että teknisissä piirustuksissa kuvattiin jonkinlaista sukellusalusta. Sen lujuuslaskelmat olivat vakuuttavat.
Jokaisen dokumentin yläkulmassa luki Rauma Repola Oceanics. Suomessa ei ainakaan julkisen tiedon mukaan rakennettu sukellusveneitä. Silti suomalainen yritys näytti valmistavan sellaisia. Ei se mahdotonta ole, pohti Ainikki. Rauma Repola osaa tehdä laivoja ja öljynporauslauttoja – miksei siis sukellusveneitäkin.
Kiinnostavaa oli se, että huippusalaisen projektin tietoja vuodettiin yrityksestä ulos. Thorn Ridgeback oli todennäköisesti CIA:n agentti, eli tiedot menivät amerikkalaisille. Mikä tarkoitti sitä, että sukellusaluksia rakennettiin Neuvostoliitolle.
Ainikki ymmärsi, että paikallispoliisin ei kannattanut sekaantua suurvaltojen välisiin asioihin. Paperit piti toimittaa takaisin alkuperäiselle vastaanottajalleen.
Hotelli Kalliohovin numero löytyi puhelinluettelon keltaisilta sivuilta.
Onko herra Thorn Ridgeback paikalla? tiedusteli Ainikki. Liikemiehelle olisi henkilökohtainen lähetys.
Vastaanottovirkailija kertoi, että herra Ridgeback ruokailee par aikaa hotellin ravintolassa, joka tarjoilee erinomaista ruokaa. Ainikki kiitti tiedosta ja mainoksesta.
Ainikki taitteli paperit ja asetteli ne samassa järjestyksessä kansioon kuin oli ottanut sieltä. Hän laittoi kansion reppuun ja repun selkäänsä. Porraskäytävässä naapuri yritti viritellä keskustelua säästä. Ainikki pahoitteli, ettei hänellä ei ollut aikaa paneutua tähän mielenkiintoiseen aiheeseen.
Ainikki ylitti Kanavakadun ja oikaisi niityn poikki Kalliokadulle. Hän ohitti nuorisotalo Bosen, joka oli joskus ollut merikoulu. Nyt siellä pelattiin pingistä, silmäpeliä ja nyrkkihippaa. Sisäänpääsyvaatimuksena oli alle kahdeksan keskiarvo todistuksessa.
Kalliohovin terassilla Raybanin pilottilasit suojelivat herkkiä silmiä valolta. Kaikki liikenevä oli investoitu plekseihin, eikä raukkojen rahat riittäneet aurinkorasvaan, mietti Ainikki. Asiakkaiden iho oli punaisempi kuin laskeva aurinko. Poliisi kyllä suojeli kansalaisia monelta asialta, mutta ihosyöpä ei kuulunut niihin.
Ravintolan puolella Thorn lopetteli pihviä, jota ei olisi kotona pidetty pihvinä. Maassa maan tavalla, vaikka heikkoa teki.
Ainikki suunnisti suorinta reittiä pöytään ja istui kysymättä alas. Thorn pyyhki suupielet lautasliinaan ja nojasi taaksepäin.
Onko jotain kenties hukassa? tiedusteli Ainikki. Hän nosti repun pöydälle. Ei enää, totesi Thorn. Hän oli kiinnostunut, miten kassi oli päätynyt nuorempi konstaapeli Nuivasen haltuun. Ainikki uteli, miten mies tiesi, kuka hän on. Kuuluu toimenkuvaan, vastasi Thorn.
Koiranulkoiluttaja oli löytänyt repun metsästä ja tuonut sen poliisilaitoksen löytötavaratoimistoon, kertoi Ainikki. Thorn tiedusteli, miten nuorempi konstaapeli tiesi, kenelle reppu kuuluu. Kuuluu toimenkuvaan, vastasi Ainikki.
Thorn kiitti Rauman poliisia hyvästä palvelusta. Hän otti repun pöydältä ja laski tuolinsa viereen.
Ainikki neuvoi, että tavaroista kannatti pitää hyvää huolta, jotta ne eivät joudu vääriin käsiin. Kai nuorempi konstaapeli ymmärsi, että jos hän ei olisi palauttanut reppua, niin se olisi noudettu tarvittavia keinoja käyttäen, Thorn valisti. Siksi täällä ollaan, totesi Ainikki ja toivotti hyvää illanjatkoa.
Thorn mietti, että tässä naisessa saattaisi olla ainesta alalle. Muut tiedustelupalvelut eivät olleet päässeet hänen jäljilleen, mutta tämä poliisiharjoittelija oli onnistunut nappaaman repun. Menetelmät olivat karkeita, mutta pienellä koulinnan hänestä voisi kehittyä kelpo kenttäagentti.
10/10
Rauma-Repolan pääjohtajan huoneen ikkunat antoivat Fabianinkadulle. Joutilaampi johtaja olisi voinut katsella Kasarmitorin tyhjyyttä, mutta Tauno Matomäki ei halunnut tuhlata aikaansa Helsingin ihasteluun. Tämä kaupunki ei ollut häntä varten, hän oli täällä vain töissä.
Tauno oli kokeillut Helsingissä asumista, mutta siitä ei ollut tullut mitään. Nakkilassa sai tehdä maatilan töitä omassa rauhassa. Firman auto ja kuljettaja mahdollistivat tällaisen asumisjärjestelyn.
Taunon luona oli juossut läntisten tiedustelupalvelujen väkeä vuoron perään utelemassa sukellusalusprojektin vaiheista. Eivätkö ne osaa vaihtaa tietoja keskenään, vaikka ovat samalla puolella?
Vakoilijoiden käyntikorteissa luki vaikka mitä, mutta ei koskaan tiedustelu-upseeri.
Jenkit olivat sentään näissä asioissa suorasukaisempia. Taas yksi CIA:n kaveri oli varannut tapaamisen, vaikka kaikesta oli sovittu etukäteen heidän kanssaan.
Thorn Ridgeback ei ikävöinyt Raumaa. Ei Helsinkikään ollut kummoinen, mutta siellä sentään tapasi kollegoja. Tiedustelupalvelut touhusivat Helsingissä, koska se oli yksi kylmän sodan näyttämöistä. Suomen pääkaupunki sijaitsi eturintamassa, idän ja lännen rajalla.
Thorn nousi kolmosen ratikasta Etelärannassa. Hän oli ajellut ratikkalinjoilla ja vaihdellut kulkusuuntia: perässä ei ollut varjostajia. Thorn nousi työnantajalinnakkeen vierestä Eteläistä Makasiinikatua pitkin Kasarmitorille, jonka kulmassa Rauma Repolan pääkonttori sijaitsi.
Vastaanottovirkailija soitti Tauno Matomäen sihteerille, joka nouti vieraan ja ohjasi pääjohtajan huoneeseen. Miehet kättelivät ja istuivat alas.
Mikä sinut tuo Helsinkiin? tiedusteli Tauno. Thornin mukaan tehtävät piti hoitaa loppuun.
Tauno muisteli, ettei sukelluspallon rakentaminen ainakaan viime tapaamisen perusteella kiinnostanut CIA:ta. Eikö Thornia ollut pidetty ajan tasalla projektista niin kuin oli sovittu?
Kaikki oli siltä osin kunnossa, totesi Thorn. Hän oli kuitenkin huolestunut, että Rauma-Repolan sukelluspallo pystyy sukeltamaan kuuteen kilometriin. Tauno myönsi, että tarkoituksena oli rakentaa toimiva tuote.
Sukellusaluksia ei saa toimittaa venäläisille, ilmoitti Thorn. Taunon mukaan Rauma Repolalla oli tapana toimia hyvien kauppatapojen mukaisesti ja täyttää annetut sitoumukset.
Thorn sanoi, että joskus tehdyt sopimukset pitää rikkoa. Taunosta tuntui, että hänelle näytettiin juuri nyt hyvää esimerkkiä: amerikkalaiset olivat antaneet luvan rakentaa sukelluspallot.
Miksi ihmeessä lupa oli annettu, jos laitteita ei saanutkaan toimittaa? ihmetteli Tauno. Thorn myönsi, että alkuperäisen arvion mukaan Rauma Repolan piti epäonnistua. Projekti oli ollut kätevä tapa seurata kilpailevan suurvallan tekemisiä.
Sukelluspallon rakentamiselle ei ole mitään laillisia esteitä, Tauno totesi. Thornia ei kiinnostanut juridiikka vaan Yhdysvaltojen turvallisuus. Neuvostoliitto voisi tutkia ja ehkä myös vahingoittaa Yhdysvaltojen ydinsukellusveneiden paikannuslaitteita, joita oli siroteltu valtamerien pohjalle.
Tauno totesi, että sukelluspalloilla ei voi toimia salassa, koska pinnalle tarvitaan aina tukialus. Laitteet on tarkoitettu tutkimuskäyttöön, eivätkä ne sisällä vientirajoitusten alaista teknologiaa, Tauno korosti. Thornin kokemukseen mukaan teknologiaa käytetään aina kaikkeen, mihin se soveltuu.
Rauma-Repola voi joutua vaikeuksiin, jos suhtautuminen ei muutu, sanoi Thorn. Ei ollut mitenkään tavatonta, että kovakorvaiset yhtiöt päätyvät konkurssiin. Hän havainnollisti uhkaustaan muutamalla esimerkillä ja antoi hiljaisuuden tehdä tehtävänsä.
Tauno ymmärsi, että Rauma-Repolan tulevaisuus oli uhattuna, eikä tätä taistelua voinut voittaa. Siksi oli päästävä neuvottelutulokseen, joka rajoittaisi yhtiölle koituvat vahingot.
Amerikkalaiset voivat jatkaa tiedon lypsämistä, jos sukelluspallot toimitetaan asiakkaalle, sanoi Tauno. Neuvostoliitto myöntynee järjestelyyn, jolla valvotaan laitteiden käyttöä. Tauno lupasi, että sen jälkeen Rauma-Repola luopuu kokonaan syvänmerenalusten rakentamisesta.
Jättäisivätkö amerikkalaiset siinä tapauksessa yhtiön rauhaan?
Thornin mielestä ehdotus oli harkinnan arvoinen, mutta hän ei voinut suoralta kädeltä sitoutua mihinkään. Asiasta piti keskustella Pentagonin ja Langleyn kanssa.
Vaikka mistään ei oltu sovittu, Thorn tarjosi kättään lähtiessään. Tauno ei ollut kättelytuulella, mutta hän ei kuitenkaan kieltäytynyt. Suuret vievät, pienet vikisevät, se on pelin henki kansainvälisessä voimapolitiikassa, Tauno mietti.
Meriteollisuudesta oli kaavailtu Rauma-Repolalle uutta päätoimialaa, mutta nyt ne suunnitelmat menivät uusiksi. Sukellusalukset olivat olleet tietoinen riski, joka oli toteutunut pahimman mukaan.
Tauno riisui takkinsa ja laittoi sen henkarissa vaatetelineeseen. Hän löysäsi kravattia ja kääri hihat. Sen jälkeen Tauno nosti kevyesti työtuolinsa ilmaan ja heitti sen päin seinää. Tuoli hajosi, väliseinä antoi periksi.
Mitä tapahtui? tiedusteli ovelle ilmestynyt sihteeri.
Vettä meni korvaan, vastasi Tauno. Hän pyysi sihteeri hankkimaan uuden työtuolin. Myös huoltomies piti kutsua paikalle, seinä kaipasi korjaamista.
Tauno kääri hihat alas, puki takin takaisin päälleen. Rauma-Repolan pääjohtaja kiristi kravattinsa ja mietti, ettei se puunjalostuskaan ole ihan huono päätoimiala.
Opportunistin tukipiste • 