Öinen metsä oli rauhallinen. Eläimet liikkuivat pimeän suojissa, joku pöllö huhuili lajitoveriensa perään. Kaksi toisiinsa kietoutunutta tuli mäkeä alas rymisten.

Parin matka päättyi ojan pohjalle, joka oli lämpimän kesän vuoksi kuiva. Ainikki Nuivasta ei kiinnostanut, oliko ojassa vettä vai ei. Hän tarkasteli tilannetta päältä, Sulo Lemmetty oli jäänyt alimmaiseksi.

Metalliketju ja lukko pitivät kaksikon yhdessä. Ainikki ei nauttinut läheisyydestä. Missä avain on? hän kysyi. Siitä Sulolla ei ollut tietoa.

Ainikki otti kiinni sieltä, mistä naistenmies halusi, mutta voima oli toiveita suurempi.

Nyt kerrot, missä ne avaimet ovat tai seuraavaksi leikitään pähkinän särkijää, Ainikki totesi. Sulon muisti alkoi toimia kannustuksen avulla. Poikasopraanon ääni kertoi, että avaimet olivat polkupyörän luona.

Sulolla ei ollut ideoita, miten sinne päästäisiin. Ainikki käski miehen pystyyn, pienin askelin ja tasatahtia he alkoivat edetä kohti mäen lakea.

Puolessa välissä Sulo yritti suudella, mutta Ainikki oli varuillaan ja pukkasi huulen halki. Se auttoi Suloa keskittymään kiipeämiseen.

Varttia myöhemmin Ainikki vapautti itsensä syleilystä. Hän korosti, että lähentelyä ei ollut tapahtunut. Mikäli tieto leviäisi, jollekin kävisi huonosti.

Ainikki tarkisti, että Sulo ymmärsi asian. Sulo vakuutti, että asia oli jakelussa kuin aamuposti. Tapahtumasta ei hiiskuttaisi kenelläkään.